Tänään maisema helteestä huohottaa.
Niin viimeinkin sinut kohtasin,
silloin oli tämän kesän kuumin päivä,
asfaltti liian polttavaa.
Sinä aina sanot: niinkö se on vakiolauseesi.
Huuliltasi usein kaikuu se aloitussana.
Kohta saapuvat rankat tulvasateet,
oravanpyörästä pois sun on päästävä,
että on aikaa, tilaa rakastaa.
Ollaanko me oinaat, niitä jotka vauhdiltansa
ei huomaa rakkautta polttavaa.
Kaipuuntaakka iltaisin painaa
aina hartiani kumaraan.
Kuvan jonka sinulta sain, pidän sitä öisin tyynyni
alla.
Yksin kuljen polkujani, elän uneksimalla.
En ole vieläkään oppinut kuinka
sydän stumpataan, kun liikaa rakkautta
sisällään kantaa saa.
@ tanninen satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti