Niin minä tein sen, rakensin
raunioita rakkauden sen taivaan tuhkaisen.
Sanoja, sanojen perään, sirpaleita en
enää kerää. Ne ovat kaikki uudestaan
ruukkuuni liimattu, maailma uudestaan
eloon herää.
Silti se ei voi minusta poistaa sitä
yksinäisyyttä, sitä itsepäisyyttä,
joka sisälläni kytee ihan syyttä.
Se kaipaa rinnallensa suurta ystävyyttä,
ei hyväksy koskaan vääryyttä,
eikä päättämättömyyttä.
Ilman päämäärää, joka suuntani määrää,
minä kuljenko tietä väärää?
Kuka täällä liikaa häärää,
minä olen vedenkestävä,
sinun on se naamiosi pois pestävä.
Pahinta tänään, on minulle tulla sokeaksi
liian hehkuva on karisma sulla.
Rinnalleni tahdon kauniin menninkäisen,
tuokaa se minulle luolista pimeyden.
Minä totutan tähän valoon sen,
tulen vain toimeen kanssa sokeiden.
Minä seisoin omilla jaloillani,
kuka minut ylös nosti seisomaan.
Kiitos hänelle suodaan, sanon sen suoraan.
Unissani kuulen aina äänen pojan Afroditen.
Hän aina sanoo: NIINKÖ unessani
tanssivat ilman immet hunnuissaan.
Niillä on perhosensiivet, kasvavat
kiinni harteissaan.
@ tanninen satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti