Minä jatkuvasti meistä unta näen.
Asut kallon sisälläni, sielussani sekä umpiluussa.
En sitä voi ymmärtää, ei siihen syytä tiedä.
Minulla menee välillä liian lujaa,
en tiedä keinoa millä energiaa voisi säästää.
Me ollaan ne samanlaiset oinaat,
turhaan joskus minua sä soimaat.
Niin oli ihmeellinen hän, joka loi maat.
Taas uneen sinusta hetki sitten heräsin,
kaikki ajatukseni siitä unesta tähän
vuodatukseeni kerään.
Olet myllynkivi, minun kaulassani,
viimeinen avain sieluni nauhassa.
Käteni kirjoittaa, mitä sieluni tehdä aikoo.
Ajatusteni voima monta ongelmaa,
sekä muistoa suoriksi oikoo.
Niin ihmeelliset ovat unienlaaksot,
ne sisältäni kaivavat esiin sen kaiken
tärkeäntotuuden. Nyt aamuyöntähdet
ne loistavat valoa silmistäni.
Rakkaus, joka ikuisuudenkruunun
päällensä saa, sitä ei voi olla koskaan
helppo ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti