Hullu sekä kahjo vaan

Seisoi viha minun takapihallain.
Puhui vain himo, sanat hikipisarat lihallain.

Seisoi rakkaus, seisoi liha, vai oliko se viha vain?

Sanoja sanojen perään, tunteenmuutteen aina herään.

Keittiönikkunasta näkyi betoniviidakko,

slummilähiö harmaata tylsyyttä, arjen taikka sunnuntain.

Seisoi rakkaus, seisoi järki, ja riimitteli hän Suomifarssejaan

niin kuin Toivo Kärki.

Kuu kuiskaa tule jo, tuuli laulaa laulujaan.

Kuusi hiljaa kuuntelee, ilta yötä suutelee.

Peltikatto hiljaa huokaa, ruostesuojaus mulle suokaa.

Niin se katajainen kansa, kaipaa omaa runoilijaansa.

Ruunebergit Suomenyössä, sanoja takovat kuin

sepät ajojaan. Minä ja hän, ollaan ne hullu sekä kahjo vaan.

Sanan viimeisen jälkeen piste murhataan.