Asiat ovat usein toistoja,
iloiset kohtaamiset
tähtien loistoja.
Joskus ruusut nousevat
tuhkasta,
elämää suuremmat hetket,
loputtomat runoilijan luovat hetket.
Lapsen uteliaisuus se asuu
sisälläni,
se sama ominaisuus oli myös
esi-isälläni.
Yksinäisyyden keskellä pulppuavat
sanat kuin tulviva kevät puro.
Minä päästän sanani irti, ne
kirkuvat kevään kiirastulessa.
Oinaan raivaus vimma,
kohti kevättä, pajuja, risukoita.
kohti kevättä, pajuja, risukoita.
Minä en ole vanha mestari,
vaan
uusi uljas sanojen sepittäjä.
Olen surkea todistaja luonnon
tuhoutumiselle vuosisatojen
jälkeen.
Mitä minä teen otsoni
hävitessä
avaruuden alttarille?
En mitään, siirtelen vain
hermostuneena
tavaroita laatikosta
toiseen.
Mistä raaskin luopua, ja
mistä en?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti