Oli se poika poloinen,
josta tuli isä kaksosten.
Niin villi, ja lapsellinen,
ei saanut kiinni onnesta
ei kiinni rakkauden maalista.
Hetkisen häntä rakastin,
kehtoa kaksosten kiikutin,
tunteita elämän liikutin.
Jonnekin hävisi rakkaus,
onni kääntyi vastatuuleen.
Nainen tossun alle jäi,
vihaa, ja alistamista,
sitä ei loputtomiin kestä.
Se lika sielusta pois
on pakko pestä.
Turtunutta oloa,
lähestymiskieltoa, pahaa oloa.
Aika eteenpäin kulkee, vuodet
seuraavat
toisiaan. Jalanjälkeni eivät
jätä jälkiä polkuun rakkauteen
johtavaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti