Saapui se
hiekkamyrskyjen päivä,
minä
jähmetyin patsaaksi,
hiekka-aavikoiden
väliin.
Siinä
tulisin seisomaan niin kauan
kunnes
maailmalla olisi päiviä
olla
olemassa.
Silti
patsaanakin minulla oli
aistit
tuntea, kuinka valo
poltti
silmiäni. Rakkaus raastoi
sydäntäni,
kehoni oli jähmettynyt.
Sisältäni
kaikki liikkuvuus
pois
lähtenyt.
Kaikki
kävi lian pian,
sydämeni
valittaa puoliääneen.
Matkaa
naisen keskenjääneen.
Maailma
ei voi minua viedä
sinne
missä hän on,
joka
patsaan voisi puhaltaa
liikkuvaksi
eloon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti