Kaksi muukalaista

Jalat toisiinsa kiinni tarrautuneet,

nivuset himon toisiinsa niitanneet.

Niistä huomiselle sillan teet,

luot uuden sukupolvet.

Kuin hämähäkit verkkoineen,

niin aika saalistaa pareja

jatkamaan sukupolvia.

Sukupolvia toisensa jälkeen,

niin on aina ollut,

ja tuleeko aina olemaan?

Kohtaa yössä kaksi muukalaista,

kaksi tummasilmäistä lasta.

Rakastuvat, toisiinsa tarttuvat,

rakentavat ajan kaaren ylle

sillankaaren syleilylle.

Sateenkaari taivaalle nousee,

alle poutapilvien.

Minä olen se pieni nainen,

maankamaran päällä tallaan

näillä pienillä jaloillani.

Missä on se mies joka

muistuttaa minun armastani?

Kiteellä kiillottelee kivisiä kiteitä.

Uhmamielellä kävelee tiellä elämän,

toivoo jostain onnensa löytyvän.

Toivoo rauhaa vihaiselle mielelleen,

naista rakastavaa vierelleen.

Kuutamolla valvon

Kuu paistaa ikkunaan,

valo varjottomaan paikkaan

kajonsa luo.

Jälleen yössä yksin valvon,

vuoteellani kuunpurella

ajatuksissani purjehdin.

Jossain sinäkin valvot,

hetki koittaa jolloin

soi puhelin.

Sinä aina minusta uneksit,

kaipaat luokseni,

valvot vuokseni.

Aika varjonsa meidän ylle

rakensi, asetti ajattomuuden

ansan sielujemme syvyyksiin.

Meidät toisillemme tuomittiin,

erossa toisistamme kulkemaan.

Silti sinä olet puolet minusta,

minä sinun toinen puolikas.

Ei yksinämme koskaan olla

ehyitä, ei kokonaisia ihmisiä.

Kalevanpäivää

Tylsää, sekä rauhallista.

Laiskana soi taustalla musiikki.

Viattomuutta siitä on kudottava,

maaemonlapselle viitta.

Suuren kanteleen näin

ulkoseinällä kerrostalon.

Kellonvirkaa toimittaa

soitin Väinämöisen.

Karjalan-neito Aino,

kevään karkeloihin

kansallispukuaan sovittaa.

Huomenna ostetaan emolle

arkku, mustaan multaan

hänet siunataan.

Orpo olen viimeinkin,

vailla napanuoraa kiinni pitävää.

Kaupunkini on tänään suuri autiomaa,

en yksinäisyyttä voi pois sulkea.

Nykyaika Kalevalan

Vuodet antavat, ottavat enemmän.

Minä kaiken vähitellen menetän,

meidät ylpeydestä alastomaksi

riisutaan. Ennen kuin tuonen

tuvalle matkataan.

Muistelen vain aikaa, kun

sinut ensikertaa näin.

On aika riisunut komeuttasi

käsin raivokkain, silti yhä sinua rakastan.

Yhä olet timanttina, majakkana sielussain.

Mitä yhteyttä voi olla naisella Joensuussa,

taikka maassa hunnutettujen maailman.

Ollaan kaikki naisia, emme toivo

päällemme poljettavan, emme alistettavan

polkuja elämän.

Nyt on nykyaika Kalevalan kansanmailla,

uutta tarinaani kirjoitan.

Sisälläni näen sen samea ikkunan.

Siitä voin kurkistaa ulos pahaan maailmaan,

sinne missä kansakuntia riistetään.

Näen kidutetut ihmiset tuskissaan,

näen kuinka naiset hunnutetaan,

miesten vallan alle raskain korkosaappain

potkitaan, ja poljetaan.

Hetki

Pihakeinun luona tuulee,

keväisin tuntuu tuoksu jasmiinin.

Se silloin vie minut aistiharhoihin.

En selkääni koskaan kääntänyt maailmalle,

en seonnut aineisiin.

Minä rakkaudesta huumaannuin,

kevään häähunnun kutrilleni puin.

Joku aina taivaalle taikoi kuutamon,

silloin kun rakkaus vatsapohjalla velloi.

Kohta syntymäpäiviään viettää hän,

poika Afroditen. Hänelle sen ruusun ojennan.

Silloin vuorenkierto hetkiseksi

lukkiutuu umpeen.

Hetken tiimalasin hiekka jatkaa

valumistaan, koittaa sekin aika

kelluvan lumpeen.

Minä käperryn kuoreeni,

käyn tyynesti nukkumaan.

Ehkä kesällä hetkiseksi

herään elämään.

Pikku lettipää

Minä rakastin sinua liikaa,

enemmän kuin laki sallii.

Tuhannen runon verran.

Hiljaisuutta kuunnellen

voi kuulla jopa kuiskaavan

äänen rakkauden.

Richterin asteikko se

sinusta muistuttaa,

syntisenkomeamies.

Kai mulla petti järki,

sanoistasi, verrata voin

sinua maanjäristykseen.

Minä silloin olin taas

se pikkulettipää,

Leeviä kun kuunneltiin.

Yön hellimmän

Yön hellimmän taas nähdä sain,

yö kauneimman unen voi joskus

katsottavaksi antaa.

Sua rakastan,

sua unistani pois päästä en.

On rakkautesi jäänyt tatuoituna

sieluni pintaan.

Sen omakseni talletin, kai

hintaan liian kalliiseen.

Yönunen hetken olin onnellinen,

olin sielultani kevyt kuin perhonen.

Kaste sä olet myös aamun sen,

mi nousee päivää nousevaan.

Jo taivas kirkastuu,

aamun pimeys soutaa pois.

Tuon katseen jossain nähnyt olen,

on silmissäsi surun kaivo pohjaton.

Kerran taas päivä kirkastuu,

hymy huulillesi pujahtaa,

niin kaunis on silloin

jälleen kesäinen maa.

Kai tuska joskus haihtua voi,

kokonaan silmistämme pois.

Myoliinien sotaa

Hetken uskoin, että kivun

selvitän. Ei löydy sitä

myoliinien sotaan kipua

poistavaa viivaa.

Se on kauheinta tuskaa,

mitä kukaan voi kantaa,

hermoimpulssit shokkihoitoa

antaa.

Mitä silloin tehdään,

kun hukutaan kivun

kaaoksen uumeniin?

Elämää helvetissä,

milloin, ja mitä missä?

Yö ei armahda nukkujaa,

yöllä kivun takia valvotaan.

Kylkiluiden kapina,

hermojen valittava napina,

ei auta mikään, ei edes vapina.

Suru läpi saumojen

Mitä silloin tehdään, kun suru tulee

saumoista läpi? Eikä löydy sanoja

sitä ymmärtää.

Villissä viidakossa tunteiden,

olen myllynkivi kaulassa kera muistojen.

Ei tässä elämässä minusta

tullut sen kummempaa,

vaikka tahtoisin en taistelukentällä

saa luovuttaa.

Ei auta liikunta, ei muu moni asia,

minun sisälläni on mustaa läpinäkymätöntä

särkynyttä lasia. Ei tänään soi duurissa

sydämeni soittorasia.

Rosoinen raakalauta

Rosoinen raakalauta, se on

osani minun. Sanojani usein

käännän väärään järjestykseen.

Riimeihin voimakastahtoisiin törmäilen.

Siihen törmään, ei tee pesää pääskynen.

Sanoissani voi olla mukana,

sydän, sekä pää.

Sekaan riimien, ripaus rakkautta,

ripaus surua, sekä ikävää.

Kirjoittaa kenties joka päivä

se nainen, joka raakalaudaksi mainittiin.

Tikkuja sormiin, niitä minulta saat,

sanani, kun laitan elämään.

Joskus

Joskus sisältäni pulppuaa

tulva sanojen. Sen jälkeen

voi olla suuri hetki hiljaisuuden.

Joskus, onnesta rakkaudesta

ääneen kiljaisen. Jälkeen sen

on mykkä huuto tuskan,

kaipauksen.

Joskus sattuu joka sielun

sopukkaan, sattuu eikä

lopu kipu tää.

Toisinaan mieleni on kuin avoin

tuuli, alla vapaan taivaan.

Öisin valvon, sieluani tuska

täyteen lataa, sielussani

kyyneliä sataa.

Olen puolivalmis, matkaan

lautturin viimeisen.

Käteen jäi vain tuska huomisen

Eksyin sinne betoniviikkoon.

Naisten käymälässä, joku

itkuun melkein tukehtuu.

Fiilis epätoivoinen,

putoaa pois kuormastaan.

Oli se aika, kun onni

suuteli veli Tuomastaan.

Minä olin valmis

parilliseen suhteeseen.

Alla joulun mistelin,

kuolema se peliin puuttui

miehen minulta vei.

Sen viikatenaisen kanssa

melkein suudeltiin.

Nyt sisälläni kaikki

aika on siluvei.

On yö rankka ollut,

mutta edessäni on vielä

jonkun matkaa finaaliin.

Minä siitä laulun kirjoitan,

mistä kaappaan siihen sävelmän.

Jossa falsetissa lauletaan

minä, ja hän. Minä sain

osan narrin näytelmän.

Valomerkin jälkeen

käteeni jää vain yksinäisyys.

Se sisältä saa minut

tuntemaan tuskaa viileää.

On yöni rankka ollut,

se saa hetkeksi minut

täyteen paniikkiin.

Sitten ehkä joskus,

rauha valtaa pienen sydämen,

pääni painuu suojaa pieluksen.

Unen maahan kohta haluan,

ensin nämä tyhjät laulun

sanat paperilta ylös koneelle kaluan.

Mennyttä on aika onnen maallisen,

nyt peilistä silmiini tuijottaa

silmät eilisen.

@satu tanninen

En tahtoisi olla pariton pata-akka

Kantensa vakka valitsee,

minun kanteni myrskytuuleen

lensi aikoinaan.

Minä kanttani etsin läpi

kylmän Suomenmaan.

Perään kannen huutelen,

unissani vain kanttani suutelen.

Maaliskuu se kannen luokseni

ehkä tuo, kun sulaa jäinen virran vuo.

Kanteen vakkani on piirretty

kuva pojan Afroditen, hihassansa

sanat EI SE SATU.

Sydämeni ei ole kierrätystavaraa,

se vapauden tuulilla ratsastaa.

Kaipuunkaravaaniani ei voi

pullonpohjalle hukuttaa.

En tiedä missä meidän yhteinen

kotimme on. Kirkkaita jääkiteitä

käsissäni sulatan.

Tuli nuolee kantapäitäni Kiteellä,

kiireen keskellä joku kanteni näki.

Minne tuulet maailman se kannen

suo matkaavan.

Minulla on sielussani kirkkaita sanoja,

sanoja rakkauden rautaiselta maalta.

Lisää janoan sanoja rakkaudesta,

lemmestä luritusta, en tahdo

olla se kanneton vakka,

en olla pariton pata-akka.

@satu tanninen

Vapauden tuulet

Ei vastausta enää emon kutsuihin.

Ei raskasta liekaa nilkassa

omatuntoa orjuuttamassa.

Kokoan sotatantereelta kaatuneet

taistelijani, vapaus sisälläni kasvaa.

Se vaatii häikäilemättömien raskaiden

muistojen kuoppaamista.

Sisälläni alkaa vähitellen

puhaltamaan vapauden tuuli.

Se puhdistaa, puhaltaa taistelukentältä

haamut vapauteen.

Ei tarvitse sitoa enää haavoja.

Voin paljastaa pahimmatkin arvet.

Paljastaa ne häpeilemättä,

surra omalla tavallani.

Nämä ovat minun sukuni arpia,

minulle aiheutettuja.

Näitä minä kannan ylpeänä,

kuin tatuointeja ihollani.

Rakkaus ja viha

Kuin kaksi kapinoivaa lasta,

ne kulkevat peräkkäin.

Viha, ja rakkaus rintarinnan

vaeltavat, välillä halaavat toisiaan.

Joka avaa sydämensä rakkaudelle,

saa olla varuillaan ettei viha salaa

livahda sisään samalla ovenavauksella.

Emmekä voi muuta kuin olla

varuillamme, ettei viha tukehduttaisi

rakkauttamme.

Äitikortti

Miinoitetulla äityyden taistelukentällä,

heikommat haavoittuneet

nostavat aseeksi äitikorttinsa.

Minulla on tällainen, minulla on lapsi,

minulla on arvovalta yli muiden naisien.

Sinulla ei ole lapsia, sinulla ei ole

oikeutta arvostella ihmistaimen kasvatusta.

Odota sitä aikaa, kun voit vetää

hihastasi äitikortin.

Egoäidit, luomuäidit, marttyyriäidit,

äidit urineen.

Sotatantereella toisiaan vastaan.

Aselepo silloin, kun joku lapseton

yrittää avata suunsa lapsien kasvatuksesta.

VELJELLENI osanotto äitimme eilisestä pois nukkumisesta

Aamu tuntuu uusi saapuneen,

minä sillan tähän päivään

heikon teen.

Poskeltani vuoksi veljen,

valuu hetken kyyneleet.

Suurinta tuskaa tuottaa

voi vain sääli ihmisten.

Olen huoneessani,

hetken surullinen.

En itke, sydämeni turta on.

Veljelleni en osaa olla

se lohduttava olkapää.

On suuri arvoitus, mitä

hän tuntee sillään.

Äidin lemmiksi syntynyt,

äidin lapsi ainiaan.

Minä veljelleni piirrän

lohduttavan jääruusun

ikkunaan. Suurta tuskaa

hänelle tuottaa päivä huominen.

On hänen aika tarttua

vallankahvaan oman elämänsä.

Jatkettava yksinäistä tietänsä.

Päiväuni mummojen

Mennyttä on aika sen,

eilisen, vastaani

katsoo tyhjä peilikuva sen.

En ole nainen epätoivoinen,

en roiku puntissa uroksen.

Sitä odottaa hän,

joka öisin minulle soittaa

puhelujaan kuolaten.

Kiiltokuva päiväuni mummojen,

ei silmissäni ole mies kummoinen.

Auervaarat yössä ratsastaa,

lihavia lompakoita naisien,

niitä hyvä on katsastaa.

En rahalla osta rakkautta,

se olkoon niin,

joukossa epätoivoisten

vain tyhmyys tiivistyy.

Ulkomailta naisen ostaa hän,

mies jolla itsetuntoa

on naista vähemmän.

Aamuyö

Aamuyöstä tunnelma, kun

viilenee, niin kenelle laitetaan

sen syy. Tulevaisuus minulta

suuren kysymyksen kysyy.

Lakanoissa yksinäisyys

tiivistyy, herätyksen

antaa taivaan kuu.

Jukka sisälläni laulaa lauluaan,

häntä kaipuun nuolet ahdistaa.

Mies niin epätoivoinen,

huulilleen nostaa tuopin

tuskien, niin kauan kunnes

hänet kotiin lähetettiin.

Syyllisyyttään myöskin

kannan, minä viaton.

Osani liian katkera joskus on.

Hänen takiaan minä erakoksi

haluan, vanhoja juttuja

yksinäni kaluan.

Kaikki valuutat on joskus siluvei,

minut kiukku sille yksinäiselle

tielleni vei.

Ikävää

Minä aika ajoin sinusta

unta nään. Se lievittää

hiukan tätä kaipausta,

tätä ikävää. Nyt, kun luonto

taas kevääseen herää,

ja aurinko kehrää sitä kultaista

lankakerää.

Minä sinua liikaa ikävöin,

olet mielessäni ehkä

päivin öin. Siksi uneeni

saavut elämään, siinä

unessa taas seuraan elämää.

Päivät ovat yhtä mustaa

mantraa, turvallista seksitöntä tantraa.

Minun kaulassani painaa

myllynkivet ikävän,

tunnen kuinka hartiani

painuvat kumaraan.

Kuinka ryhdittömäksi

ajan myötä muutun.

Valtatiellä elämän,

minä joka kuopan,

läpi kurarapakon ryömin polvillani.

Kiinni tartuit sieluni peiliin,

sinusta sen olisin halunnut

sen isän lapsilleni.

Sen kokoelämän kestävän

rakkauden, sen heilin.

Tie totuuteen

Ateistin aurinko kaipaa

lohduttajaa, se jaksa

lämmittää synnintunnotonta

ihmistä.

Etikkaa lisättävä elämän

soppaan, arvoja arvon perään.

Minä ne rippeet hukatusta

elämästä kokoon kerään.

Kuinka voisin sinulle

näyttää sen, tien totuuteen,

ja oikeuteen onnellisten.

Pois pyyhkiä ne väärien

saarnamiesten jättämät jäljet.

Tahtoisin ojentaa sinulle rauhan,

onnellisen sydämen.

Ihmisyyden varjoista sinä

kuiskaat minulle kysymyksen,

missä on tie vapauteen?

Sytytä valo majakkaan

Sinua kannan mukanani,

olet niin kuin vuorovesi,

välillä lohtuni, välillä taakkani.

Kaukaa kuulen nauruasi,

tahdon sitä omin korvin hyväillä.

Jostain kaikuu sävel tuo,

kauan sitten kadotettu

laulu tuo, kevätpurojen

lorina sen musiikiksi luo.

Milloinkaan ei kukaan toinen

ole suudellut sieluani

niin kiihkeästi, niin kuin

sinä aina teet.

Sytytä valo majakkaan,

ajatukseni kiertää pimeällä

merellä kehää.

Laivani on nimeltään

Haaksirikko, ajatukseni

häkkiin kahlitaan.

Kevät saapuu, häkkini

silloin avataan.

Suomeni

Se maa oli syntinen laulu,
uneksittiin laajoista vapaina
lainehtivista viljapelloista.
Vaot valittivat kylväjän
puutetta, migreeniin
määrättiin aloevera-uutetta.
Maaseutu kitui,
Eu –lihotti vieraita maita.
Elovenatytöt meikattuina
poistettu pelloilta. Lehmät
kytketty putkistoihin,
madon matka tankkiin.
Maajussille morsian,
se on nykyajan viihdettä.
Ajatelkaa voiko maa antaa
meille anteeksi, sen
että hylkäämme pellot
kesannolle.

Aika luonnon herätä

Niin helppoa on sopeutua

silmän valheisiin.

Helpompaa, kuin

nojautua sanoihin vilpillisiin.

Halkivalovuosien me

kuvitellaan joskus valon

saapuvan. Sen valon joka

kaiken maailmankaikkeudesta

selittää, voidaan unelmissamme

se kaikki ymmärtää.

Talvi yrittää itseänsä

pitkittää, alkaa olla

kevään aika.

Aikaa luonnon herätä

riittämisiin, sitä en

vielä huomaa, en sitä nää.

Sanojenvallankumous

Mitenkä kirjailija luo nahkansa?

Irrottaa pois sen pakonomaisen

voiman luovuuden?

Ei kai mitenkään,

se on ominaisuus,

kuin raidat tiikerille.

Läikät gepardille.

Tarve kirjoittaa,

sitä ei voi luoda pois

niin kuin nahkaa.

Se sinua seuraa

kannoillasi, hyökkää

kimppuusi päätä pahkaa.

Olen väsynyt, rasittaa

tämä sanojenvallankumous.

Poistui kotoaan, se

kirjailijan kilvet kiillottava lumous.

Sanon A, se ahdistaa,

sanon P, se pois pahanko pesee?

Eivät ne katoa, soinnut,

riimit, ne raastavat pintaa.

Eivät koskaan kysy luomisen hintaa.

Minä täällä, istun kirjoittamisen

gramofonineulan päällä.

Ei sitä päätä, joka

ei hännän perässä juokse,

riivaavan villin riimin luokse.