Sydän lyö mennyttä aikaa

Minä hennoilla harteillani

kannan tuskaa kumaraan

painavaa.

Lailla auringonkehrän

hymyilen silti teille,

maailman poluille

eksyneille.

Iloa tahdon maailmaan

ammentaa,

hymyä hellin hehkuvin

kasvoin ilmentää.

Olen hahmo hymyilevä

melankolisen maailman.

Lailla perhosen sen vain

kesän elävän täällä

lentelen.

On lemmen ruusut mulle

kerran kukkineet.

On huulet hurmaavimmat

monesti harhaan johtaneet.

Silti hymyilen, läpi

kyynelten. Niin monesti

jo liikaa haavotuin ,

niin monesti seireenien

lauluihin petollisiin uin.

Sydän lyö mennyttä aikaa,

tuuleen kasvavat silmät,

silmät sillankaarenlyhtyjen.

Marjalan kaarisilta on

valaistuna kaunis.

Muuttolinnut taivaalla

odottavat lähtökäskyä,

pois talvenvallan alta.