Uni

Avaruudessa oli monta mustaa

aukkoa. Ne imaisivat galakseja

nieluunsa, kuin vettä janoavat

amebat.

Minä lensin runoilijan siivillä,

galaksien välistä matkaa.

Filosofin tiedonjanolla

imin tähtipölyä keuhkoihini.

Näin sen kirkkauden

jossain valovuosien takana,

mistä tämä kaikki elämä

oli alkunsa saanut.

Kristallinen kallo puhui

minulle, luki ajatukseni,

Se hekotti ääneen, ja

nauroi hohottavaa järisyttävää

naurua. Se nauru sai

maapallolla alhaalla,

maan järisemään.

Joet tulvimaan , yli uomiensa.

Se nauru kuului

kaikkeuden luojalle,

sille jota me homo sapiensit

kutsumme nimellä Jumala.

Silloin minä tiesin,

että olin avaruudenlähettiläs,

silta maanihmisten ja enkeleiden

välillä. Minä olin kristallilapsi,

syntynyt kirkkaana sieluna.