Luonasi olla osaa en, karavaani kaipuuta
kohden, yöllä yksin pimeydessä ratsastaa.
Rakkaus, se niin turhiin sirpaleisiin hajotettiin.
Minä kielsin koskaan sitä ollut ei,
olin niin kuin Juudas roolissaan.
Yö se saapui ylle syyskuun työn,
minä sanoja nielen, paloja niistä jäi alle kielen.
Osan niistä niin kuin itiöt ulos
puhallan, liian monta salaa nielen.
Rakkaus missä sen hauta on,
missä sirpaleiden sija lohduton.
En osaa kertoa aamuyön tähdille minun rakkautta,
tähän elämään. Sisälläni lausumaton ajatus,
toive palasta karhunlankaa, jolla kaikki
särkynyt taas ehjäksi ommellaan.
Jokainen meistä täällä omaa matkaa, matkustaa
kohden keidasta erämaan ?
Minä tahdon vain, särjetylle sielulleni
palan karhunlankaa, jolla sen kasaan ompelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti