Aamulla

Syksyn sumuiset joet,

tehtaiden savu piipuista

nousevat noet.

Heräävän kaupungin

uupunut shiluetti,

kuinka elämä sammutti

nuoruuden palon,

sen innon petti.

Ne sanat joita aina

toistaen sisälläsi hoet.

Uljasta usvaa aamu

harteilleen harsoksi

kasvattaa. Kohta uusi

päivä nousee taas,

minä yöllä unessa

soudin syksyisen

veden rantaan.

Veneen keula iskeytyi

ikävän lailla ruskeaan

santaan.

Epätoivo ehtii perille

ihmisen sydämeen,

minkäs sille teen.

Kannan sisälläni

melankoliaa uupuneen

inhimillisen ihmisen.