Ujomies

Lunta aamulla satoi vain pienen hetkisen,

se oli alku tulevan talven, retki huomisen.

Minä aloitan kartoittaa runoiksi, tätä talvea saapuvaa.

Riimitän rivejä, kunnes maa on marras, ja harras

on sisältä ihmisen, sielu ja melankolinen tyhjäpää.

Luovuus vaatii hulluutta uutta, ei hän ole sankariainesta

ennen perjantaita, ennen kello kuutta.

Askelta seuraavaa, sisimpäni malttamattomana odottaa.

On aika kaikki utopiat, unelmat pois, kadottaa.

Viskiä viisi lasillista, sen hän vaatii ujoudenpoistoon,

sitten sanoja peräkkäin, jotka sammuvat kuin tähdet aamunkoittoon.

En usko ujouteen, en ujonmiehen rakkauden voittoon.

Tuskin luoksesi enää palaan, kaiken tuskan sisälleni

jäädytän, piiloon salaan. Minä en metsästä, en riistaa halua,

sen on oltava aina toisinpäin, siksi taas kerran viimeisen yksin jäin.

Hän liianujomies, on mielessäni mennyttä kalua.

@ tanninen satu