Lunta aamulla satoi vain pienen hetkisen,
se oli alku tulevan talven, retki huomisen.
Minä aloitan kartoittaa runoiksi, tätä talvea
saapuvaa.
Riimitän rivejä, kunnes maa on marras, ja harras
on sisältä ihmisen, sielu ja melankolinen tyhjäpää.
Luovuus vaatii hulluutta uutta, ei hän ole
sankariainesta
ennen perjantaita, ennen kello kuutta.
Askelta seuraavaa, sisimpäni malttamattomana odottaa.
On aika kaikki utopiat, unelmat pois, kadottaa.
Viskiä viisi lasillista, sen hän vaatii
ujoudenpoistoon,
sitten sanoja peräkkäin, jotka sammuvat kuin tähdet
aamunkoittoon.
En usko ujouteen, en ujonmiehen rakkauden voittoon.
Tuskin luoksesi enää palaan, kaiken tuskan sisälleni
jäädytän, piiloon salaan. Minä en metsästä, en riistaa
halua,
sen on oltava aina toisinpäin, siksi taas kerran
viimeisen yksin jäin.
Hän liianujomies, on mielessäni mennyttä kalua.
@ tanninen satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti