Lasken taivaan tähtiä yllä nietosten,
niin suuri, ja kylmä on avoin avaruus.
Tänään jälleen, sammuu, syttyy tähti
uljain uus. Silmäni ne ovat ainoat kekäleet
yön kylmimmän, minä tänään taas siitä
teen uuden sävelmän. Aika kulkee kulkuaan,
lumen keskellä asuu peikko menninkäisten maan.
Minä olen pian sammuva päivänsäde viimeinen,
sisällä lokakuun yksin kylmyydestä hytisen.
Talvensylissä on aika jäärouvan rakkauden,
pitkä talvi edessäpäin. Kristallit helmikuussa
räystäslautoihin hän asentaa, niin silloin
taas rakkaudesta sokeutua saa sydämiemme maa.
Minä häiritsin talvensylissä nukkuvaa rakkautta,
liian aikaisin, aivan liian aikaisin.
Kuka olet tiedä en, kuka olen,sitä ymmärrä en.
Tiedän vain on aika kuurankukkien, noiden jääruusujen.
Anteeksi, anna , jos tunteesi eivät kylmässä hyvin
kanna.
Sillä on jäätyneet siivet, ja enkelitaivaan vasta
joulukuussa
laulaa jazzin tahdissa Hoosiannaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti