Loukossa yön pimeimmän, kirjoitan hyisen iskelmän.
Painin rakkaudenhaamujen kanssa sylityksin,
peittoni alla aivan yksin. Kourissa kylmyyden ,hiukan
yskin. Hän joiko turhaan sen ujoutta poistavan viskin?
Minä kuumaa kaakaota varoen litkin, unessani rakkaudenrikkaruohoja
revin, ja kitkin. Ajanhampaiden terävyys, kaulallani,
kuka sanat kaipaavat sieluuni, suuhuni pani?
Missä olet minun kumppani, rakkaimpani.
Mieronko tiellä, kaukana jossain, lapsennallea
puristan kainalossain.
Siellä sinun paikkasi olla voisi, jos aika armonsa
ilonsa meille soisi.
Suomineito lokakuun lohdutusta odottaa kaipaa, sitä
rakkauden
lämmittävää aikaa. Joskus nanosekunnin elämä juhlalta
tuntuu.
Syksyn kynnyksen yli, kun aika kesän ryömii, niin Suomineito
rakastuu. Niin komealta mies naisen silmissä näyttää.
Rakkautta sykkivät tähdetkin, keltaisena loistaa suuri
melankolinen kuu.
Ei loista pitkä päivä valoaan, menninkäinen
luolastansa ulos
kömpii, päivänsäteen kohtaa taas. Yö on niin kaunis,
ja hetken lämpö
lokakuun yöhön hiipii hiljalleen. Minä sekä hän, me
ollaan se pari
uuden iskelmän?
Ehkä kuvittelen niitä näitä, muistellen elokuun tähkäpäitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti