Kaukana jossain

Loukossa yön pimeimmän, kirjoitan hyisen iskelmän.

Painin rakkaudenhaamujen kanssa sylityksin,

peittoni alla aivan yksin. Kourissa kylmyyden ,hiukan

yskin. Hän joiko turhaan sen ujoutta poistavan viskin?

Minä kuumaa kaakaota varoen litkin, unessani rakkaudenrikkaruohoja

revin, ja kitkin. Ajanhampaiden terävyys, kaulallani,

kuka sanat kaipaavat sieluuni, suuhuni pani?

Missä olet minun kumppani, rakkaimpani.

Mieronko tiellä, kaukana jossain, lapsennallea puristan kainalossain.

Siellä sinun paikkasi olla voisi, jos aika armonsa ilonsa meille soisi.

Suomineito lokakuun lohdutusta odottaa kaipaa, sitä rakkauden

lämmittävää aikaa. Joskus nanosekunnin elämä juhlalta tuntuu.

Syksyn kynnyksen yli, kun aika kesän  ryömii, niin Suomineito

rakastuu. Niin komealta mies naisen silmissä näyttää.

Rakkautta sykkivät tähdetkin, keltaisena loistaa suuri melankolinen kuu.

Ei loista pitkä päivä valoaan, menninkäinen luolastansa ulos

kömpii, päivänsäteen kohtaa taas. Yö on niin kaunis, ja hetken lämpö

lokakuun yöhön hiipii hiljalleen. Minä sekä hän, me ollaan se pari

uuden iskelmän?  Ehkä kuvittelen niitä näitä, muistellen elokuun tähkäpäitä.