Suru on kunniavieras

Mieleni vallannut on kaipuu, sen suurimman

rakkauden luo. Se vaikka on utopiaa, ei totuuteen

koskaan se suurin haaveeni vie.

Lauluni tuuleen karkaan tällä maailman kylmientuulien tiellä.

Surua laulavat hehkuvat punaiset huulet,

melankolian soinnut äänestäni tänään kuulet.

Suru on kunniavieras pöydässä sukujuhlien,

minut oveltasi käännytit pois, se täällä osani olla vain ois.

Viereeni jäi suru asumaan, ei lähtenyt syksyistentuulten matkaan.

Itkuja varten ovat naisensilmät, tuuli vain kuivaa minun kyyneleet.

Matkalaukkuni se on painava , siellä tiiliskivinä painavat

umpikujaan vievät askeleet. Hetki jo uusi lyö, ei ole vielä

aika auringon. Lokakuu odottaa lohduttajaa, nyt on jo lumesta

valkoinen maa. Loistetta rakkauden liikaa kaipaa surullinen mieleni niin.

Taipuu varteni, jo tuiskujen sylissä, murrun loputtomiin kyyneliin.

Laulan sinulle äitimaa, olen tytär tuulentuvanmaan,

suopungin poronsarviin tahtoessani osumaan saan.

Sydäntäni en vain osaa kaipuusta suuresta sulkea, en

kaipauksen liekkiä voi sammuttaa.

@ tanninen satu