Nousukiitoon

Nousukiitoon, nousen siivilleni
,nousen liitoon.
Tähän jään, lupaan sen,
jos huomiseen siivet jaksaa kantaa.
Mikään ei koskaan mua voi haavoittaa,
sillä nämä siivet, jotka selkääni sain
on suojelusenkelin.
Ne omakseni häneltä sain.

Kirjoitan lauseen, ehkä toisenkin,
jotka jää tekstiksi aikakirjoihin.
Ne sanat avaruudenkaiut kauas,
äärettömyyteen kantaa.
Katson taas purppuraan,
tuon pakastuvan maailman taivaanrantaan.

Sanat nuo, jotka kirjoitin,
soi tuulessa huomenna jossakin.

Hyvää vuoden vaihtumista

Kiitos samoin,
sanoin sanoin,
joilla apurahaa anoin.
Elämiseen evästä,
nauttimiseen keväästä.

Kevät jälleen kohta koittaa,
valo pimeyden voittaa.
Kevättalven hangenhohto,
siinä iloon jälleen rohto.

Uusi Vuosi,
sitä suosi,
muotiin taas tuli uusikuosi.
Vanha vuosi vallan heittää,
isä uudet tinat keittää.
Äiti äkäpäissään sumpit heittää.

Ihmislapsen olo hellä,
lämmöllä, sekä sydämellä.
Vanhalle vuodelle hyvästit toivotan,
Uutta Vuotta kovasti odotan.

Raketit taas huomenna paukkuu,
yläkerran akka, ukkoansa haukkuu.
Hyppään tähän juhlaan mukaan,
siitä ei mua estä kukaan.

Minä tulin

Minä tulin, minä menin,
käännyin selin.
Minä lauloin, minä soitin,
kaikki paheet elin,
kiusaukset voitin.
Minä olin, en ollut,
tuskakin oli kadonnut.

Kipu vain jäljelle on jäänyt,
sitä pakoon lähtemään, en enää
pystynyt.
Kipu tuli,
lumi suli, passautti hetken
joku ukkopuli.
Sitten saapui joulu,
hetken helisytti tiukujaan,
kunnes meni menojaan.

Minä elin,
hävisin pelin.
Tuska, sekä kipu vallan päällä,
tällä oikuttelevalla talvisäälä.

Aamun kynnyksellä

Aamun kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rakkautta
uskallat tänään
käyttää,
tunteitasi hehkuttaa,
sekä näyttää?

"Sydämen sykkeiden myötä
elä, ja tee rakkauden työtä
ihmettelemään älä ajankulumista jää”.

Varjosta varjoon hiipii outo kulkija,
mukanansa luihukatse,
silmät vallan pelokkaat.
Orpoihmislapsi onnen maassa,
varjojansa pelkää,
vilu kulkee pitkin selkää.
Minua puhutella elkää nyt.
On sydämeni liekki himmennyt,
en uskalla nyt kohdata,
mitään enkä ketään.

Pimeys

Ethän pelkää pimeää,
siellä varjoissa on monta ystävää.
Kohta valkeaa kevättä kantaa,
jalat ihmisten.
Viimeiseen matkaan,
ei pääse saattajatkaan.

Nukun pois, kun mua liikaa
väsyttää.
Ei tätä sairautta voi kesyttää,
ja lohtu on mulle,
että siellä on lepo kivuista mulle.

Tuuli käy

Tuuli yössä yksin käy,
pimeydessä ei majakkaa nyt näy.
Tuuli itkee, täysikuu sekä kaarisilta.
Kanava alkaa rappusilta,
Marjala ja myöhäisilta.
Aikuinen on nainen tässä,
elämäänsä hämmentämässä.

Tuuli käy ihmismieleen,
pauhaa, iskee ovenpieleen.
Ravistaa tätä tyhjää astiaa.
Laulan aina sulle uudestaan,
sä olet huominen,
ja kaiken uuden luominen.

Onnellisuus on täysin
synkkä mahdottomuus.
Mä olen saari merellä rakkauden,
sun purtesi tänne seilatkoon.

Kyllä tahtoisin olla

Kyllä tahtoisin olla junanrata kuutamolla.
Sillä sinä leikkisit raiteillani,
kiskojani pitkin kulkisi kätesi hellien.

Olet lapsi miehen vartalossa,
siinä jossa on kaikki kohdallaan.
Pieni poika, joka tahtoo leikkiä
omalla junanradallaan.

Rakkaus

Ei se riitä, että osaa rakastaa,
vaan tarvitaan, myös että rakkautta
vastaa ottaa osaa.
On kyyneleet ne helmistä raskaimmat kantaa.
Hymy, kosketus , sekä lämpö
on timantteja kalliimpia ihollani kantaa.

Aito ihminen, hän toivoo löytävänsä
aidon rakkauden.
On aika talven pimeydessä kasvaa taas,
syttyä kevään valoon.
Saapuu kirkkaus, taas jälkeen
pimeyden; rakkautta kasvavaa lämpimästi raviten.

Kevättä kohden kulkea taas saan,
aurinkoa odotan, rakkautta loistamaan.

Hyvää Tapaninpäivää 2011-

Luonnossa soi tänään tuulijäinen,
kun myrsky maatamme ravistaa.
On aamu kylmä, sekä jäinen,
tuuli jääpuikkourkuja soittaa saa.
Tunnen hiljaisuuden äänen
läpi myrskyn, se sielussani
kaikuu sekä soi.
Näen kanavassa vaahtoavan aallontyrskyn,
se sisälleni levottoman tunteen toi.

On jäinen tuuli kuin ääni jääpuikkohuilun,
se levottomasti, soittaa, tuuli karkeloi.
Ja läpi tuulen sekä tuiskun,
nyt talvensillan laulu ilakoi.
Tuutikki nyt sillan alla onkeensa toukkaa
virittää, kai tänään ongimme nyt kanavalla.
Sitä odotan, ja tahdon virittää,
nyt pianoon äänen tämän myrskyn;
mi täällä tänään rähinöi.
Läpi tuulen sekä tuiskun,
nyt Tuutikki onnellinen olla voi.

Kunnian kentät

Kunnian kentät kuoppaisin kummuin,

niillä kuljetaan suruhunnuin.

Retki on lyhyt, tai pitkänlainen,

ihminen rinnalla, tai olet yksinäinen.

Synnyin syvälle syntiseen sukuun.

Nuorena pukeuduin jo surupukuun.

Eeva elämänohjeita minulle antoi,

tuki, neuvoi, ja kirjoja kantoi.

Kuin vaahteranlehtiä iholla piirsin minä,

kuva sieluni silmissä kirkkaana hohtaa.

Kirjailija, jotakin jännittävää suurta,

jutunjuurta.

Ei koskaan sitä ei kannata sanoa,

aika on elää, tuntea rakkautta, surua

kylmää, sekä janoa.

Kunnian kentille kaatua aion,

saappaat jalassa lähtöni taion.

Ei väliä sillä, mitenkä lähden

sammutan sieluni viimeisen tähden.

Elämä

Elämän mittainen matka,
ryömimällä kuljettava,
joka kuoppa tutkittava.
Polvet verille se saa,
kukaan ei kai osaa lähimmäistään rakastaa.

Rakot kantapäissä,
kylmissä näissä,
oli uudet kengät maailman häissä.
Hetkisen olin onnellinen,
pienen hetkisen,
silmänräpäys oli se onnen aika.
Joku silmänkääntötemppu
tai illuusion luoma taika.

Vuodelle 2011

Sekin aika tulee, kun runojeni lähde on kuiva.
Sanaakaan ei enää irtoa siitä,
aika ei enää riitä.
Rikkinäisten riimien kiertokulku ehtyy,
loppuu lohduttomuuden kiertokulku,
aivoihini syntyy oikosulku.

Kolmesataapäivää kirjoitin tänä vuonna,
loin loitsuja, satujen aikakirjaan.
Lastenkirjan loruja laineille loin,
sävelsin, runoilin, sekä sanani söin.

Kohtasin monta pimeää majakkaa yössä,
sammuneita kirjailijoita kannustin luomistyössä.
Äitimaa jalkojani päällään kantoi.
Meri lohduttavan kalasaaliin verkkoihini antoi.

Maija Myrskyluodollaan, sai Tuutikin veneen
turvallisesti satamaan. Äiti sinä olet Tuutikki
aina kalastamassa, talvenlapsi. Sanoi tyttäreni
kuvataiteilija, ja Nuuskamuikkusen sai
sisältänsä ulos maailmaan.
Tyttö kameransa kanssa kulkee maailmalla
reppu mukanaan.

Rikkinäistenarmeija

Omaa polkuaan käy rikkinäisten armeija,
suojakilpinään on kyltit, joissa lukee
vältä harmeja.
Johtajanaan marssii mies, jonka Hitleriksi
kaikki ties.
On hurmos, ase joukkojen,
se kulkee läpi loukkojen.
Villitsee, ja sekoittaa,
pahuus, siinä puhuu nauraa hekottaa.

Heikko nainen, taikka mies,
joukkoon liittyy mukaan.
Pahuudenvalta siltä pelastuuko kukaan?

Aikuinen nainen

Aikuinen on nainen tässä,
elämäänsä etsimässä.
Sitä jotain joku, joskus tippui sillan alle.
Kelluu kaukana kanavalla,
elämä on kadoksissa.
Maaliskuinen kulkukissa
mukaansa sen joskus kantoi.
Lumi suli, tuuli sen pois antoi?

Anna mulle armo onni,
poista tämä kivitonni,
sydämeni päältä painamasta.
Sääli, helli orpolasta,
maailman syliin hukkumasta.
Elämästä pudonnutta,
ajanhampaiden ruhjonutta,
naista naimakuntoista.

Kevät vielä kerran saapuu,
talven valta alta kaatuu.
Vielä tahdon olla vieno nainen,
aito hellä karjalainen

Taikatalvi

Talvella valoisa aika lyhyt on,
pimeän varjo voittamaton,
käy ihmisen sielun sopukkaan.
Kansa väsynyt laahaa varjoaan mukanaan.

Joulukuu sytyttää hetkeksi kynttilämeren palamaan.
Laivatkin jäätyneet kiinni satamaan.
Piilossa jossakin paikka on,
missä pimeys piilossa lohduton.
Yönsylissä keinuvat keveät päivänsäteet,
menninkäiset pimeydessä joskus tarttuvat
niiden käteen.
Aika on nukkua talvista unta,
karhutkin pesässään, sekä koko luomakunta.

Sadun maailma elää Marjalassa,
täällä meillä pohjois-karjalassa.
Kanava keskellä keijujen maan,
valitsee talvelle veden kuninkaan.

Taikatalvi tämä kuluva talvemme on,
kanava virtaa, vesi malttamaton.
Tuutikki istuu niemessä sillansuun,
tapaninpäivänä kalastaa paistaessa
kelmeän kuun.

Jouluaatto

Päin tuulta lumi nousta saa,
nyt talvi tulee ratsastaa.
Aura-autot työhön käy,
vielä ei joulupukkia nyt näy.

Lahjat runsaat lastattiin,
rekeen suureen ahdattiin.
Tie jouluaattoon meidän käy,
se sisällämme turpoaa,
kun jouluherkut vatsaa ahdistaa.

Kansa vallan mahdoton,
ja nälkä jouluruokiin on.
Kinkku sinappihunnun saa,
kun äiti sitä kuorruttaa.

Joulusanaan tahdon nyt,
kun joulutähti on sieluuni syttynyt.
Lapset lahjat kohta saa,
ja äiti keinuun nukahtaa
hetkiseksi lepoon käy.
Joulutähti meille näy,käyn
seimelle joulunsanoman,
sitä tuskin unohdan.

Päin taistelua

Päin taistelua, käy runoilijan tie.
Se kivikkoista, sekä kantoista polkua
eteenpäin vie.
Leipä kapea, sekä laihanlainen.
Tie tuskainen, ja kova eteenpäin on mennä.
Aamuun nousen, toivon
runoratsu, nyt juokse lennä.

Elämä kanna siivin horjuvin,
kun polullasi taas horjahdin.
Voimaa anna, alle jalkain horjuvain.
Taas elämä sun helmastasi kiinni sain.

Joulu sekä nainen

Nainen ei ollut koskaan mihinkään tyytyväinen.
Tahtonsa vain murtaa joskus omat kyyneleet.
Murrun joskus arkipäivän pyörteeseen,
olen useamman kerran kompuroinut, unelmani sirpaleisiin
soinnut ankkuroinut.

Ei tiedä tämän maailman päättäjät,
mikä onnen tunteen tuo ihmiseen sydämeen.
Joulu joskus pienen peiton heittää,
ylle maailman niin pahanlaisen.
Äiti riisipuuron silloin keittää,
kun jouluaatto meille koittaa mainen.

Arkipäivänsankarit heittää naulaan työnsä
hetkeksi, kun alkaa joulunaika.
Luodaan sydämiimme nyt jouluntaika.
Murran nyt salvat ruostuneet,
kun piparkakkuun pursotan suuren sydämen.

Äänijoulu, on kuin ääni huilunhopeisen,
se soi ja soi, ja soi, se lämmön sydämiimme toi.
Nyt runoilija soinnut paikoillensa ankkuroi.
Meille joulun riimit taas hetken ilmassa karkeloi.

Jotain jouluista

Jotakin joulun henkeä rakennan,
lapsille kasvaville Marjalan.
Kinkkua paistan,
piparia maistan.
Kuusi on koristeltu,
runot , sekä laulut luotu.
Jouluntuoksu kotiimme pieneen tuotu,
joulurauhaa monta kauhaa,
kaikille tänään ojennan.

Tontut ryömivät koloistaan,
ajatukset lentävät nukkuvaan Sinkkolaan.
Äiti koska meillä on viimein joulu?
Eilen lomalle jäi Marjalan koulu.

Tiinatonttu harjan sai,
se oli pudonnut pukin reestä kai,
taivaalta leijuu valkoista lunta.
Vieläkö on unessa koko joulun luomakunta?

Prisessajää

Kannattelen sieluni kristallia,värjään jäällä unen saharasta.
Armahda minua unessa hiekkaan hukkumasta.
Ihollani kimaltelee katinkulta,
sielussani jää sammuttaa saharan kuumuuden tulta.

Sylini polttaa kuin saharanhiekka,
vaikka sydämeni lävisti jääkuningattaren terävä miekka.
Prinsessajää sisälläni elää,ei koskaan tule ketään,joka sen kylmyyden hävittää.

Perjantai

Perjantai peiton alle jää,
tämä jatkuva suojasää,
en missään kovaa lunta nää.
Pimeys piiskaa ikkunaa,
joulu jossain nurkan takana vaanii
vapisuttaa miestä kylmänpuhuvaa.

Puistossa tuulee,
askeleista sillan rakennan,
yli sohjoisen maailman.
Minä tunnen maailman liikkeen,
kun se alla pyörii.
Vähän vanha tuo äiti,
vuosirenkaat naamassaan,
nyt sohvalle käy nukkumaan.

Nuo kädet ryppyiset,
ne kovat oli ennen tukistamaan,
nyt voimat niistä on kadonneet.
Muistot lapsuuden ne kelaan aina
uudestaan, tunnun ne sisälleni padonneen.

Joulurukous

Kirjailijan kilpi kiillotusta vailla,
silta sanoista salaiseen mahaan.
Sitä salaisesta polusta kulkea saahan,
mistä kulkivat Eevat aikoja ennen.
Kiillottivat sananmiekkaa tullen mennen.

Lauseita alttarille lahjoittaa saan,
suitsuttaa kultaan, ja mirhamiin maan.
Jouluun avoimen portin ojennan,
lahjoista kullan, sekä kunnian.
Kirjoitan kiitosta salatun maan,
polvistun rukoukseen jatkuvaan.

Joulurauha sydämiimme sytytä taas,
seimen luo, kun saavumme uudestaan.
Lahjasi runsaimmat meille tuo,
sieluun, rauha sekä tyyneys Jumalan luo

Yönlapset

Yönlapsille kasvavat joskus siivet,
samettiset mustat siivet.
Ne kantavat yön varjojen ylle,
ja sielu on valmiina vampyyrin syleilylle.

Enkelin nyt suojakseni tahtoisin,
ylle levollisen unen maan,
tahtoisin nukahtaa levollisesti,
unen rauhoittavaan purppuraan.

Keskiviikon keijun sain,
unessani lentämään,
aikaa vastaan ainoastaan,
keijun siivet kantaa,
meille sadun, sekä unelmienmaan
avaimet jostain piiloistansa kantaa.

Torstai päivä on tonttujen,
se aikakirjaan kirjoitettiin,
kauan aikaa sitten.
Perjantai peikoille luvattiin,
kirjoitettiin sulkakynällä pikemmiten.
Lauantai laulaville seireineille jaettiin,
sunnuntai prinsessoille piilotettiin.

Maanantai on menninkäisten päivä,
tiistaina katosi kaikki järjen häivä.

Ote lastenkirjani runoista

Persoonallinen peltipurkki

Persoonallinen peltipurkki,
ädin komerosta salaa kurkki.
Sieltä sitä silmiin pisti,
talon ainut sovinisti.
Isä karjui lapsillensa,
vaimollensa huuti,
ilmassa pölysi savu sekä ruuti.

Nallenappisilmää pelottaa,
isä matkii leijonaa,
karjuu , sekä huutaa.
Nalle etsii varsiluutaa.
Nalle juoksi pöydän alle,
karjahteli leijonalle,
joka siellä piileskeli;
yksin ihan itkeskeli.
Peltipurkki suuttuu,
pullisteli pällisteli,
sitten ihan pamahti.

Nyt on isä hiljaa,
haukkoo henkeä,
vetää keuhkoihinsa ilmaa.
Säikähti se äksy mies,
lopun huudollensa ties.

KESKIVIIKKO

Kalpeana kangastaa keskiviikkoaamu,
pelistäni kurkistaa joku outo haamu.
Joulukuu jo marssinsa kiivaaksi kiireeksi
aikoo, äidit kotikoloissansa joulunlumon taikoo.
Paista äiti viimeinkin pipareista jono,
pukinlahjapussista, puuttuu vielä pipo se mono.

Kiire turha toimi on, joulurauha meille suokaa.
Hössötys, ja vauhti pois, kyllä äidit Saarioisten
tekee jouluruokaa.

Joulurauhaa monta kauhaa

Jotakin valkeaa, riisipuuroa sekä lunta.
Keijut koloissaan näkee talviunta.
Tontut alta siltojen,
venytellen hiipii.
Peikonpoika pehmoinen tallissa hevoselle
heinää riipii.
Joulu tulla jolkottaa Sinkkolan oveen kokuttaa,
puuropadan liedelle nostaa MLL-väki.
Talontonttu iloinen,
sen jo haistoi,
hiiren näki.

Tuli viriteltiin uuniin hiljalleen,
saapui ikkunoista kurkkimaan,
ujoinkin metsänväki.
Joulurahaa, monta kauhaa, riisipuuroineen
Tiinatonttu kamarissa kirjoittelee vielä,
jouluaaton saapuessa on jo hiljaisuus
saapunut Sinkkolaan.
Joulutähti kirkkain taivaan luo vain
loisteen ikkunaan.

Suomineito

Suomineidon hameenhelmaan jäätyneet on kyyneleet.
Elovenatyttösen sydän vailla onnen aikaa,
kesänviljapeltojen kaipaa taikaa.

Eu siellä täällä, korvamerkityllä päällä,
iskee veistä vyön alle,
häätää kansaa taivasalle.
Korpimökin ukot, akat,
piilottivat korttipakat.
Siirtyivät aikaan digitaalliseen,
vaihtoivat luomutilansa,
onneen maalliseen.
Tanskan kinkut kaupat täyttää,
köyhä kansa, köyhtyy lisää
kalpealta vallan näyttää.

Markasta nyt haaveillaan,
lama aika odotetaan,
joulu tulla jolkuttaa.
Uusivuosi kohta ovelle,
taas kolkuttaa.

Isänmaa

Isänmaa, sekä äidinkieli.
Levoton on kansanmieli.
Leipäjonot pitkänlaiset,
väsyneet on kansalaiset.
Itsenäisyyttään juhlii maa,
herrat korkkaa samppanjaa.

Kansa kaljapullon korkkaa.
Imee laihaa siansorkkaa.
Lottovoitto syntyä Suomeen,
jollekin osuu täysosuma,
muiden osa on kapea leipä.
Näin tehdään paljon uusia
mustia enkeleitä.

Itsenäisyyspäivänkynttilän
ikkunalle huomenna sytytän.
Aatokset on apeat,
näkkileivät rapeat,
moni Eu-avustusta syö,
kun taivaalle syttyy neonvalojenvyö.

Joulukuun tuuli

Armoa ei tunne päivä joulukuun,
tuuli kuin rautainen verho ,
käy yli maan.
Se myrskyllänsä kaiken kohmettaa,
yli virran lautturi käydä saa.
Se hetki, kun jää kantaa,
yli virran kulkea saan,
sen yön samettisen syli.
Kantoi meidät pimeyden yli.

Nyt olen vahva,
enkä tukeasi tarvitse.
Sinä olet liian heikko,
viina vie sinua kuin pässiä narussa.
Minua siihen lankaan kiinni et saa,
että alkaisit minua jalkoihisi polkea;
alistaa.

Elämä

Esitäytetty lomake kysymyksin,
miksi sen vastaukset täyttäisin?
Tahtoisin hetkisen hengähtää,
katsella taivasta,
tähteä syttyvää.

Avaruus, kylmää pimeää.
Syntymästä kuolemaan,
olet lomake,
kirjattu jonnekin.
Merkitty numerotunnuksin.

Saanko olla?

Saanko olla salaperäinen,
saanko vuodattaa kyyneleen.
Joulukuu jo rauhan sydämeeni tuo,
polvistun, rauhoitun .
Yksinäisyyteen alistun,
itsenäisyyspäivä tulla voi.
Sofian joululaulu meillä jouluaattona
silloin soi.
On äidinkieli, ja
isänmaa se itsenäisyyttä
kunnioittaa.

Puoliksi täynnä

Puolitäysi lasini on,
pohja ei näy.
Murhetta liikaa,
onnea vähän,
tyydynkö yksinäisyyteen tähän.
AnniDomini viinin tanniinit,
siinä teille riimit.
Sisilian laaksoissa kerran
virtasi viini,
isoäitini poimi rypäleet
täyteläiset kypsyneet.

Mafian vuodattama veri,
karmaa elämän,
sen nyt ymmärrän.
Surun suuret saappaat,
kulkivat kauaksi pois,
että esi-isien veri ei
päällemme kirouksia lois.

Enkelit ilman siipiä

Enkelit ilman siipiä. Ne eivät lennä unelmiansa perään,
käpertyvät kippuraan sikiöasentoon,
aivan pieneen kerään.
Vapisevat viltin alla, pelokkaana palellen.
Kadottavat maailmasta kaiken aidon sävelen.
Iloa ilman, ilman ystävää enkelit eivät ilmalentoa enää koskaan nää.

Joulu

Joulu jotain unelmaa,
toivetta, sekä purppuraa.
Löydän vanhan hyvänajan jouluntaian,
siitä onnentunteen sydämeeni teen.
Peitän ajatukseni,
hetkeen onnelliseen.

Aurinkoiset kuoro joululaulut kauniisti
heläyttää ,aion kaamosmasennuksen pian
selättää. Hoosianna Davidin poika,
joka tulee Herran nimeen.

Anna joulunajanrauha sydämiimme,
tie valoisa joulunmatkaan meille tee,
enkeli kaunis alttarilla Jeesusta syleilee.

Kummissani

Olen kummissani aivan,
ajatuksiani hämmentyneitä,
mielessäni pyörittelen kaivan.
Mietin miksi?
,mitä nyt teen?
En järjellistä langanpäätä,
ajatuksistani kiinni,
saa on kaikki aivan
kummallista outoa utopiaa.

Hukassa on kaikki järjestelmällisyys,
sekä järjellisyys,
ne pois kai hävitti tämä pimeä,
sekä syys.

Halla

Halla piirtää kukkiaan,
mustaan marraskuiseen maisemaan.
Elämäni vaikea on ymmärtää,
erakko olen yksinäisen sydämen.
Karkotan luotani pois kaiken rakkauden,
sammutan onnen kipinöivän hiilloksen.

Yö mustuu hiipii varjoistaan,
hunnuttaa pimeydellään illan pois jaloistaan.
Kyynelkruunu poskilleni lankeaa,
se tyynyn vierelläni kostuttaa.
Elämää niin vaikea on käsittää,
marraskuu nyt maalaa maisemaa,
routaa talven alle piilottaa.
Suruhuntuun piirrän jäljen kyyneleen,
sen päälle lasken yksinäisen sydämen.

On jalkojeni alla kylmä maa,
se joskus pettää, liikaa satuttaa.
Yön varjoista hiipii painajaiset yön,
niitä vastaan käyn,
sananmiekalla, terävällä
demonien kynsille nyt lyön.

Silta

Silta on heikko,
kulje sen yli.
Sammuneet tähdet on sillan yllä,
pimeys peittää sen syleilyllä.
Sumu on pimeyden alla,
usva vain keinuu,
liikkuu utuinen unenmaa.
Kasvaa kosteutta tihkuvaa.
Kaksi jotka jäivät,
vangiksi outoon valoon,
kulkevat käsikädessä
kuolemantaloon.
Sielut on sisällään ihmis-suden,
kuutamolla hahmojaan
vaihtaneet.

Eivät he pääse sillan yli,
kuolemaa täynnä on syli.
Ikuinen virta erottaa,
sumuista siltaa haamut käy,
tietä ei missään valoon näy.

Pimeys vaipassaan

Pimeys vaipassaan, käy yli marraskuun maan,
se energiani saa sammumaan.
Erakoksi eristyn,
on sammunut aivossani
lamppuvalonmaan,
käyn horrokseen,
sekä lepoon uinumaan.
Yksin on hyvä hetki olla,
ypöyksin levätä nautinnolla.

Pimeyden vaipan alle,
käyn lepoon ,
hetken uinahdan.
Joudu jo joulukuu,
tulo valo lämpö
sydämeeni mun.
Tahdon herätä,
elää täysillä,
tai pimeyteen tukehdun.

Pimeys

Olen pimeydenprinsessa,
valo yli varjojen, kun marraskuussa käy.
Pimeys vain yli olkapääni varjojansa luoda saa,
mua askel askeelta, se seuraa maailman mustentaa.
On sisälläni sekalaiset sanat vuorisaarnojen,
ulospääsyänsä ne ulos takoo, nyrkit leimuten.

Olen sadekattojen päällä,
olen tuuli oikukkaalla säällä,
olen myrsky vesilasissa.
Laitan kaiken etuperin,
olen verin lystikäs,
olen köyhä runojenlapsi
päällä maan.
Näen pimeydessäkin valot sateenkaarien,
ne valoisaksi pimeydenkin saa.
Se pimeys hyvin minulle sopii.

Rakkaus

Jos tahdot tietää rakastan sinua,
kasvoin kiinni tunteettomaan ihmiseen,
ja hellyyttä hylkiviin käsiin.
Tavoitan hetkeksi tunteet,
minä tunnen totisen mielen,
ja sanojen loukkaavan kielen.

Näen taakse harmaan,
sinua ajattelen, sinua kaipaan.
Pidän sinua sydämellä,
sillä särkyneellä,
vaikea on siinä ketään kantaa.
Vaikea rakkautta osata antaa.

Kiitos kommentistasi arminsound

Kiitos kommentistasi arminsound, tämä bogini ei ole kuukausiin antanut kommentoida noihin kommentteihin.

Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa

Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetken vielä sataa lunta valkeaa.
Pienen hetken saan unelmissani
leijuvissa levähtää.
Kaikki syvää untaan valvoo,
unettomat unta palvoo.
Marraskuinen yö,
pilvien peitossa on Otavan tähtivyö.

Niin viikot vierii ja pian on täällä kevät taas,
joulu välistä, kun pois eletään.
Mä sua odotin yksin päivää kaksi
ja kyselin ystäviltä, maailma vain muuttui pahemmaksi.
Ne ystävät vain näytti sääliviltä,
luihuilta koirilta,
joilta luu varastettu on.
Yksinäisyyttä nyt soi
ääni vebaston.

Kadunvarret automerta kasvattaa,
likaista on lumi,
varpaita taas paleltaa.
Kansa kaamoksessa, kumarassa
aamuun vaeltaa.
Himo tuntemattomaan
kutsuu meitä tänäänkin,
päiväkirjan välissä
on kuva enkelin.

Helliä sanoja

Helliä sanoja vain,
mä sinulta, odotin; hain.
Löysin vain sinun itsesäälisi lain,
se ravisti orpoa sydäntäin.
Sirpaleet, ne kuka liimaisi taas kohdalleen,
saisi korjattua palapelin särkyneen.
On pelissäni vain haamut eilisen,
se sinun pelikuvasi on tuskanhuuto
eilisen.
Sinun itsesäälisi,
se raapaisi mun sieluain,
ja arvet eilen taas aukeamaan sain.
On ajatusten yksinäisien nyt joukko,
suuri surunvankilan mustaloukko.
Jos ystävyyttä odotan,
ja kaiken kauneimman taas pois
karkotan.
On sammuneet kirkkaat lyhdyt silmistäni mun,
usko, toivo, rakkaus,
ei jäljelle nyt jää,
kuin kylmä säälimätön tunne tää.

Nosta siivet ylös,
nyt ilmaan nousu alkaa saa,
kiitorata huomisen,
taas sua odottaa.
Jätä pois jo itsesääli,
sekä haamut eilisen,
ja siipesi kantaa ylös ilmaan
nostaen.

Ilo surun sylissä

Ilo istuu surun sylissä,
harmaata, pimeää ovat päiväni minun.
Vieraat kasvot päivääni
kelmeän katseen luo,
saavun läpi pimeyden illan varjon luo.
Yön koittaessa, pilvet mustuuden ,
unen rauhan sieluuni suo.
Unenvarjot ovat punaista samettia.
Malttamaton maailma,
muistanko vielä,
kuinka tunteillani voi leikkiä.
Loukata luottavaista mieltä,
pois tasapainon, sekä rauhantieltä.

Olen oppinut kuuntelemisen taidon,
oppinut puhumaan kuuroille korville.
Oppinut olemaan kynnysmatto,
eteisen oven edessä.
Suuret surunsaappaat,
jättävät likaiset jäljet.
Routa porsaan kotiin tuo,
johtaa kynnysmaton luo.

Kahden kodin Katri sekä Tiina

Kahden kodin Katri sekä Tiina

Pieni Katri oli nähnyt jo elämässä
paljon erilaisia asioita.
Äiti sekä isäkin olivat eronneet,
kun Katri oli ollut pienempi tyttö.
Ukki muuttanut mummon kanssa enkeliksi
taivaaseen, niin ainakin hänelle oli kerrottu.

Tiina tiesi , että johonkin aikaan vuodesta oli syksy,
hyytävän kylmä syksy.
Sitten saapui marraskuu, ja maa alkoi valmistautumaan
talvea varten. Maahan synty routaa, niin oli
opettaja koulussa kertonut kaikille.

Marraskuun aikana alettiin innokkaana odottamaan lunta,
puhdasta valkoista lunta.
Siitä pumpulimaisesta valkoisesta unelmasta,
pieni Katri usein öisin näki ihanaa unta.
Katri oli saanut uuden siskopuolen, jonka nimi oli Inka,
sekä äitipuolen.
Marraskuussa kaksosille oli syntymässä pikkuveli

Joulukuu, jo saavu jälleen taas,
nyt on jo lumi maas.
Joulupukkia kaksoset odottivat aina innolla.

Jotkut päivät olivat aina parempia kuin toiset,
vuoroviikoin kaksoset asuivat äidin luona,
sitten taas isän luona.
Tytöt kävivät Marjalan koulua,
joka oli melkein yhtä lähellä kumpaakin kotia.

Tänä syksynä olivat tytöt aloittaneet pianonsoiton
Joensuun konservatoriossa.


Kahden talon tarinoita,
Rovaniemellä oli ehkä noita,
piilotteli tavaroita.
Taisi olla paha noita,
satukirjan salamoita.
Kerro äiti siitä
mihin ei sanat riitä
abrakakapra uusia loitsuloita.

Meidän äiti kirjoittaa,
silloin riittää tarinaa.
Papukaija tytär on,
sisko melkein sanaton.

Apteekissa asui kissa,
joka viihtyi turkiksissa,
oli aivan outo kissa aina hyvin fiiliksissä.
Savuketta poltteli,
sitä hiiret totteli,
silkkihanskoin otteli.
Rotat pisti pihalle,
koirat sai se vihalle.

Apteekkarin oli kissa,
joka viihtyi turkiksissa.
Kissa oli krumeluun jälkeeen
oikein kuuluisuus,
siihen syynä apteekkarin hyväntuulisuus.
Huomenna taas juttu uus,
kello onkin puoli kuus,
huomiseen on ikuisuus.

Syysmyrskynlaulu

”Olet sammuttanut palavan liekin,
käry vain siitä jäljelle jäi.
Minne mun kulkuni viekin,
ei valoa varjoista näy.” (kertosäe)
Nyt sytytän kynttilän yksin,
se valonsa seinille antaa,
ja suru on huoneessa läsnä,
sen sydän vain mukana kantaa.

On särkynyt sieluni kannel,
ja hävinneet palaset sen,
vielä joskus kai tömisee tanner,
alla jalkojen iloisten ihmisten.

Nyt laulun sävellän,
soinut laivan laineille laitan.
Se kaunisti aalloille nousee
päin myrskyä nousevaa,
ja viritän viuluni jousen,
meren aaltoja tuudittamaan.

Valittaa ääni viulun,
kuin myrskyyn eksynyt lokki,
joka laivan repeävää purjetta
hetken vihaisena nokki.

”Olet sammuttanut palavan liekin,
käry vain siitä jäljelle jäi.
Minne mun kulkuni viekin,
ei valoa varjoista näy.” (kertosäe)
Nyt sytytän kynttilän yksin,
se valonsa seinille antaa,
ja suru on huoneessa läsnä,
sen sydän vain mukana kantaa.

Suojelusenkelini

Tahdon silmäni sulkea,
tarttua käteesi ,kanssasi kulkea
viimeisen kerran valoon.
Minun vierelläni valvoit,
hyvin minua sä suojelit.
Kannoit yli vaarojen,
siivillesi nostit,
yli rotkojen.

Enkelini mun, käsivarsillesi antaudun.
Elämäni on käsissäsi sun,
Odotan sitä aikaa,
kun voin silmäni sulkea,
kanssasi kulkea viimeisen kerran valoon.

Lumihuntu

Hennon lumihunnun saan hiuksiin,
harsolumi peittää pään.
Läpi myrskyn kuljen paljain päin,
talven tulevan alle nyt jäin.
Jäinen vaippa versoo maan,
luonto alkaa routimaan.

Kanavassa vielä vesi vapaana virtaa,
minä mittaan elonpirtaa.
Suljen sydämeni suudelmilta maan,
yksinäisyyteen eristyn omaan maailmaan.

Öiset valot sillankaarien,
paistaa ikkunaani silmiäni hyväillen.
Onnellinen erakko,
sydän täynnä lämpöä,
siihen käperryn.
On aika pakkasen nyt tulla taas,
maa jääkukkasin nyt koristaa,
on aika rakkauden,
ja aika onnellisen yksinäisen sydämen.

Marraskuu

Lokakuussa niemensuussa tuuli ulvoi,
myrsky lauloi,
laineet yli rannan löi.
Naurulokki kylmäntuulen
keskellä kalaa suurta söi.
Saapui tuuli tuiverteli,
tukan laittoi sekaisin,
kesänlämmön hetken tunsin,
kuvittelin sen tulleen takaisin.

Saapui toivo elämääni,
viritteli ajatukset valkeat,
sain onnen tunteeni sydämeeni,
sanoi siihen halkeat.
Marraskuu kun viimein saapui,
siihen lämpö ilo kaatui, kaikki
kylmän roudan alle peitti.
Sydämeni kohmetti, ilon
suruvaipan alle heitti.

Aamu

Kun äänet aamun täyttää,
ja joku rakastuu.
Miksi itket sitä,
että luonani et ollut sinä ollenkaan.
Niin kuin tähti yksinäinen
yöntaivaalla olen.
Milloinkaan en tätä laivaa läpi karikoiden
saa turvallisesti unensatamaan.
Hiljaa katson merelle,
olen linnuton puu,
jotkut jossain toisiinsa rakastuu.

Varhain aamuun
kulkee varjot yön väsyneen,
huuto kuin kuiskaus hiljaisuudessa on.
Maailmaan uuteen sain, taas herätä,
on aika voimia kerätä.
Nousta aamuun valkenevaan,
runoilijan maailmaan herään taas
vaeltamaan.

Valonenkeli

Tahdon silmäni sulkea,
läpi tunnelin kulkea käsi kädessäsi valoon.
Silloin, kun on hetki viimeinen,
ja aika luovuttaa,
niin täältä lähden iloiten,
on tieni mun kulkea kanssasi valoon.

Mä tiedän ,kun on aika luovuttaa,
ja kaipaan valon voimaan.
On jalkani mun, nyt heikot ,
kun polullani horjun,
on sydämeni sirpaleina,
ja leikkisi torjun.

Kun rakkaus kuolee,
ja tuntuu, et siivet ei kanna,
uni sekä lepo viimein minulle anna.
Olen sulkenut rakkauden verhon,
ja raottanut taas uudestaan,
minut vangitsit kuin yöperhon,
purkkin lasiseen vankilaan.

Olen niin levoton,
missä lepo, sekä rauha nyt on.
Kierrän kaukaa unen maan,
huoneessani suru asustaa.
Silmäni sammuneet on,
niistä pois on tuike rakkauden,
Olen surullinen,
alla yönlyhtyjen,
tanssin tanssia yönkeijujen.

Marraskuu

Marraskuu sen mahdottomuus
peiton alle käy.
Kylmyys kynttilämeren ikkunoille
ihmisten, nyt sytyttää,
ei toivottomuus sydämessäni näy.

Öisen valot sillankaarien,
loistaa ikkunaani hyväillen.
Kauniit sanat suurten runoilijain,
ne valoistuttavat mun polkujain.

On surunsaappaat piilotettu,
niitä löytää en nyt voi,
Miljoonasateen marraskuu
nyt sielussani soi.

Vielä virtaa

Vielä virtaa,
kudon elonkankaanpirtaa,
suonissani polttaa mahlaelämän.
Vielä maistan huuliltani maun syvimmän.
Join huuliltasi nektariinin,
siitä humalluin.
Tein siitä elämälleni uuden sävelen,
vielä syttyi tähdet silmiini mun.
Kun sinuun katson,
niin ehkä rakastun.

Yönsiltaan rakentuvat kaaret elämän,
nyt elän elämääni,
sua rakastan.

Rakastunut riivinrauta

Rakastunut riivinrauta,
häntä ei nyt mikään auta.
Odottelee miestä oikeata,
silitystä hellää kaipaa,
hyväilyjen suurta taikaa.

Yksinäinen naisen mieli,
kirpeä on sanojenkieli.
Kaipaa miehen kainaloon,
oman kullan kaveriksi.

Yksin ei ole hyvä olla,
kaksin olla tahtoo kuutamolla.
Veneillä vesillä,
virran vietävänä,
allansa lemmenjolla

Laiva

Minä itse matkaani kulkien,
olen tuntenut myrskyt,
sekä tuulet.
Sain elämän rikkonaisen,
sitä korjailen kokoaikaa.

On laivani pursi puhtoinen,
sen lipun jo repivät tuulet.
On kansi sen liukas,
sekä vaarallinen,
yöllä sitä ohjaa vain seireenien
laulut, sekä pettävät huulet.

Olen turhaan luottanut valoihin
majakan syttyviin,
ajanut meren karikoihin vaarallisiin.
On korjattu monesti laivani runko,
taas aalloille suuntaa matkani tää.
En tiedä mikä on viimeinen satama,
ja määränpää.

Mastossa laivani liehuu nyt,
pääkallolippu myrskyssä revennyt.
Kohti viimeistä satamaa,
sitä merirosvot ohjastaa.

Valoon

Silmäni kerran sulkea mä saan,
ja elämäni luovuttaa,
käsiin Herran.
Portista kuoleman läpi kulkea
saan viimeisen kerran.
Olen kypsää viljaa käsissäsi sun,
yössä tässä rukoilen,
edessäsi polvistun.

Olen pehmeää savea,
käsittele tahtosi mukaa mua,
edessäsi nöyrryn,
sekä alistun.
On aika luovuttaa,
se viiltää ,koskettaa,
kun kaikesta olen valmis luopumaan.

Kaipaus

Kaipauksen kaarisillan runoviikkoon rakennan,
pehmeyden niittyvillan runoon kirjoitan.
Kirkkauden tähdistön Otavan,
runooni sisällän.
Runoilijanruukku täynnä, siitä säkeet yli lentää.
Ei aikaa, ei avaruuden suurta taikaa. muistot
karkaa kauas en nää.

Surun suuret saappaat,
jaloissani painaa.
Jokainen onnenmuru, taikka
hetki on, vain illuusion harhaa,
taikka lainaa.

Liian kallis hinta,
liisteröity hintalappu,
pinnassani sielun painaa.
Kaipaus kaappikellon tahtiin lyö,
saavu pian unen vapauttava valta,
armahda yksinäistä öistä lasta
painajaiseen joutumasta.

Odotan

Odotan laivaa valkeaa,
odotan purjetta nousevaa,
kun myrskypilvet taivasta reunustaa.

Näen kauas yli myrskyisen ulapan,
minä kuljen yksin lailla laivan eksyneen,
pyyhin kyyneleeni hajonneeseen purjeeseen.

Runoni on vain lauseita tuulessa,
jokainen voi niistä kauneimmat itselleen poimia.
Sananani voi joskus nostaa, ilmaan antaa voimia.
Jokainen hetken helinäkeiju olla voi,
tiukujenvalssi ilmassa tuokion soi.

Lennä lintuni, siipeni voimistuu,
ilma kantaa taas ,
heikkoa fenixlintua sylissään.
Nyt olen nähnyt sieluni,
se särkyi syliisi,
jalkoihisi poljit rippeet sen.

Täällä nymfit tanssivat partaterien päällä,
minä lennän, maille utopian.
Sinne sillan rakennan,
päälle lasimaailman.

Sattuu

Sattuu ,tuntuu en kestä enää enempää.
Sattuu on kämmenissäni,
naulat Jeesuksen,
en jaksa tätä kipua yhtään enempää.
On yksinäisyys vallannut,
nyt kaikki lyönnit sydämen.
Toivon että olisi jo aika
luovuttaa, ja päästä pois
jatkamasta tätä matkaa katkeraa.

On syttyneet jo parrasvalot matkan tuskaisen,
on pimeys jo vallannut matkan sydämen.
Ei armoa, ei lohtua ole olemassakaan,
tämä raskas taakka painaa ryhdin kumaraan.
Toivon vain lepopaikkaa viileää,
en missään mitään järkeä enää elämässäni
nyt nää.

Ilman ystävää

Vaikka kaikki muu onnistuisi,
ystävää en rinnalleni kulkemaan saa.
Nyt väsyttää kaikkia pimeä musta marraskuinen maa.’
Sä suljet itsesi kiinni, et vastaa minun unelmiini,
tarttua käteesi sun.
Arki jatkaa kulkuaan,
ja viikot virtaavat juoksuaan.
Yönpeilin sirpaleista sieluuni haavan
mä hain.
Aamunauringon kuparista,
polttoarven sydämeeni sain.
On sakaralla Otavan vain
tyhjä haarniska,
ritarin urhean.

Yön kauhuun, vastaa kaiku vaan,
taas nukahtaa, kun painajaiseen saan.
Univaipan alle minut hetkiseksi armahtaa,
näen unta toiveiden,
voin seireeninä mereen hetkiseksi sukeltaa.

Ajatusten atollilla,
kukkii tuore niittyvilla.
Ruusunen nyt linnassaan,
nukkuu unta valkeaa.
Lumikki nyt kurkussaan
myrkkyomenaa vain säilyttää.
On prinssit poissa,
ne noidat mukaansa kai sai.
On kirottu kadotukseen
ikuiseen tämä marraskuinen tiistai.

Ikävä

Ikävä ikkunaruutuun koputtaa,
ikävä suuret siivet selkäänsä saa.
Ikävöin ystävää tärkeää,
ei ajatusta yhtään kirkasta, järkevää.

Ikkunan takana sumuinen sää,
halloween takana,
pimeä jää.
Ikävä unessa hahmonsa saa,
pois levon kaiken karkottaa.
Sumujen siltaa unessa käyn,
kanssasi kaksin,
tunnustaa en sinulle voi,
että ikävä kaikuna sielussani soi.

Öinen tuuli

Päivä väistyy illanrusko valtaa sen,
olen varjo illan tummuvan nyt vaan.
Yksin kuljen yöhön nukkumaan,
on sielussani suuri yksinäisyys.
On elämäni vallannut, pimeys sekä
syys.

Soi vaikeroiden tuulikellot,
toistaa sävelmää,
niin kilisevää sekä ärsyttävää.
Huominen sen tuskanhuuto
kaikuna vain soi,
se illanvarjoon haamukuvan loi.

Kaukana on ritareiden, utopianmaa
vain sielussani haavekuvat
prinssinsä nyt saa.
Kirjailija kirkkain aatoksin,
käy sanamiekan teroitukseen
uuden askelin.

Elämä juoksee, laukkaa kulkuaan
en unelmiani enää koskaan kiinni saa.
On saapasjalkanainen,
se höyhensaarelainen,
tai tumma Arabialainen.
Saapasjalkakissa nukkuu
aatoksissa.
Syksynkylmyys jäätää
maisemaa.

On laivat laiturissa,
siellä laivarotta yksinäinen
huutaa kylmyyttään.
Ei tule kujakissa,
ei armahdusta saa,
vain sydäntäni jäiset riimit
yhä tuskaisesti värittää.

Ikävä

Ikävä iskee kyntensä kiinni,
tarttuen lujasti nivuksiini.
Kelmeän verkon sieluuni viskaa,
virittää tyhjyyden tunteiden ylle.

Tyhjä syli valmiina syleilylle,
marraskuu nurkan takana vaanii.
Kylmyys yltää joka paikkaan,
luoden tunteen jäätävän raikkaan.

Meduusan verkkoon juutuin kiinni,
omiin sekaviin ajatuksiini.

Nouseva päivä

Jokainen yö ja nouseva päivä,
siitä jää jälki historiaan.
Sammuva tähti, ja pilvien häivä,
ne jotakin aikaan täällä saa.

Varjojen leikki käy päivien yllä,
kastetta täynnä on syksyinen maa.
Elokuun elontie kasvaa kukkaishunajaa.
Pesän tahtoisin rakentaa viimeisen kerran,
lämpöön sen nukahtaa.
Astella ahonlaitaa, kulkea ilman
talvipaitaa, pilvien laitumille vaeltaa.

Syyskuun syliini sulki äitimaa,
lokakuu lohdun pois otti,
marraskuu kohta mahtiaan kantaa.
Roudan lyö maahan,
joka talvelle sillan antaa.
Olen kuin kirja viimeistä lukua vailla,
mieleni kulkee kaukana,
utopian, sekä satujen mailla.

Sumuun kasvavat silmät

Ääni huilun soi kuin myrsky raivopäinen.
Sumuun kasvavat silmät,
hetki hetkeltä kirkkauttaan voimistuen sykkivät.

Kauppakatu yöllä elää,
yksinäisyys sydänalaa kaivaa tikarilla salaa.
Elämä sen juuri löysin,
hetken se kiitää varkain vauhdilla vaihtaa mieli alaa.

Näetkö kadun yllä valot,
ne valaisee heikosti lähitalot.
Kuin tähden lento,
sekä nainen hento,
katulampun alla äijärento
suudelmaan taipuu
vartaloiden kaaret.
Jossain lapsi pieni löytää
öiset höyhensaaret.

Niinivaaran kirjastossa

Olen kirjastossa,
siinä jossa luin
Tove Janssonin elämänkerran.
Se sykähdytti ajatuksiani
suuremman kerran.

Tuutiksi, lapseni minut nimitti,
Tiuhti, sekä viuhti pienet kaksoseni ovat
hän kimitti.

Esikoinen, suurenmoinen Nuuskamuikkuseksi
syntyi kai.
Keskimmäinen keijukainen
nimityksen Mymmelin hän sai.

Tuutikki talvenlapsi,
luistimet kun jalkaan saa.
Talven tullen jäätäpitkin,
kuin tuulispää niillä ratsastaa.

Kalastaja olen myös,
pilkiaikaa odottelen,
nyt onkimadon koukkuun
pujottelen.
Viinijärven järvenpäällä,
istua nyt kalasäällä.
Se on jotakin suurenmoista,
elämyksien pitkä pirta,
kutsuu minua pois terassilta.

Lasten runo

Riemu, sekä leikki
on iloksi lasten.
Poski poskea nallea vasten
selattiin yöllä
taas satujen saareen.
Törmättiin kauniiseen sateenkaareen.

Äiti ja lapsi
sylissä Herran,
elämänkaaressa viimeisen kerran.

Enkeli kaunis,
teitä palvoo,
polulta horjuvaa askelta valvoo.

Unienlaaksonlohdunsyli
kantaa maailman karikoiden yli.

Aamuruskonmaa

Aamuruskonmaa kasvaa purppuraa.
Olen juopunut viinistä sateenkaaren alla.
Istunut kuutamossa Otavansakaralla.

Tanssinut pilvenhattaralla,
mutta mikään näistä
ei olevaikuttanut niin paljon
kuin kosketuksesi sun,
vieläkin ajatuksesta punastun.

Ruusuntuoksuinen runo

Saat runon ruusuntuoksuisen,
sinulle itse kirjoitin sen.
Ajattelin ajatuksin vain sinua.

Sydämessäni sinulla on
suuri paikka,
tatuoitu kuvasi
sieluni pintaan.
Se on siinä,
ei kulu pois.

Ajatus

Ajatuksienivekko ahtaaksi käy.
ei ulopääsyä labyrintistä missään näy.
Olen sekaisin sinusta pyörällä pää,
suljettu sanojeniruukku
aivojeni sisälle jää.

Yönsylissä piilossa pimeän alla,
turvapaikkani Otavansakaralla.
sydämeeni tatuoituna vain
sinun kuvasi on.
Päivienivirta malttamaton
kulkee elonvirrassa kulkuaan.
Lämpimän tunteen sinusta sieluuni saan.

Yön sonetti

Minä tykkään sinusta,
enemmän kuin kenestäkään muusta,
enemmän kuin taivaan kuusta.

Piileksin täällä pimeässä,
yön pilvi verhon alla.
Unessa Afroditen lapsena,
pää piilossa pensaassa,
taivaan tähti vyön alla.

Ajatukseni meduusan verkko
seittejä ympärilleni kiertää.
Ympyrää ajatukseni sinusta kiertää.

Sinä,jos haluaisit minulle enempi 
kuin vain hyvä ystävä olla.
Niin ei olisi mieleni karkuteillä 
elämän merillä tuuliajolla.

ÄITINI

Vierain ihminen päällä maan,
mikä meitä yhdistää?
Kannoit minua kuukautta yhdeksän,
sitten sanoit sinut synnytän.

Kädet täynnä sormia
tuskaa tuovia,
ei silityksiä helliä.
Lyönnit käsien suurien,
sanojen vihaisten
luoma tuska.

Syli ilman lämpöä,
lohdutusta.
Sydän kylmä,
jonka lämpöä koskaan
kokea saanut en.
Mihin sinua koskaan tarvitsen?

Mummonne mitä hän teille
lapsenlapsille koskaan antoi?
Sylissään teitä koskaanko kantoi?
Kysymyksiä kysymysten perään,
näihin tänäyönä , mä herään.

Yö

En minä paljoa vaatinut,
vain kaiken.
Sumusta kasvaa silmät
läpi usvan, sekä jään.

Eiliseen kasvavat juuret suurten runoilijain,
huomiseen kaikuu huuto seireenien.
Taio sanat yli mainingin kantavat,
sanat lohdun, sekä ilon antavat.

Sielullani kirjoittvat haamut
kuoleiden runoilijain,
meduusan verkossa sanojen tulva.
Vaatii pääsyä tuonenvirran yli,
kirjoita niin kauan on aikaa,

Vain vähän aikaa

Vain vähän aikaa jakaa tätä syksyn taikaa.
Ensi yönä tulee talvi,
takertuu kylmyys yksinäisiin.
Minä jälleen elämää kelaan,
filminauhana uudelleen.
Kuinka ystävät rinnalla kulkevat,
silmät unelmiinsa öisin sulkevat.

Kuljen jäljillä suuren kaipauksen,
kirjoitan runoihin riimit sen.
Olen nähnyt taiat Midaksen,
tuntenut rahan houkutuksen,
nähnyt rikkauden, sekä köyhyyden.

Nähnyt väkivallan,
kaukaa kiertänyt aidon rakkauden.
Olet iskut sieluuni ottanut lyönneistä
narsistin,
kantanut tuskaa tietenkin.

Hetken täällä ajassa lepäisin.
Olen palanut tulessa,
antanut sydämen pettää jään,
nyt kuljen sieluin sammunein.
Elämä kuin leffaa Kaurismäen,
sinun huuliltasi join nektarin.

Hetken luulin, että harhoja kuulin,
sekä löysin viimeisen sataman viimeinkin.
Nyt vaellan vaikka suunnan kadotin,
sinun sanasi satutti ,viilsi ja rikkoi
palamaan sulat enkelin sai.

Satujensaari

Satujensaaren sateenkaaren
näen nousevan ylle taivaanpilvipaaden.
Kätketty aarreruukku
löytäjää vailla,
keiju pieni piilossa
utujenmailla.

Kerro äiti siitä,
miksei onni riitä
kantamaan pientä lasta,
karikon yli, ehjänä
jalkojansa loukkaamasta.

Kerro prinsessasta, sekä prinssistä.
Kerro siitä Hannusta, kerro koirasta,
kerro Kertusta , ja kasvavasta rypäletertusta.

Äiti sylisi on lämmin, sekä hellä,
kanna meitä Satujen laaksossa
tarinoissasi suurella sydämellä.

Syksyaamu

Sytytin kynttilään liekin,
sitä katselin hetken,
ja unelmoin.
Yö syliinsä minut nyt sulkee,
olen sulkenut ikkunaverhon,
avaan aamulla sen uudestaan.

Näen aamun nyt valkenevan,
unen naurun, ja laulut tunnistan.
On aika lokakuun sumuisen aamun,
se pois hävittää keskiyönhaamun.

Kas syksyhän saa minut ajattelemaan,
mitä muuten en muistaisikaan.
Etsin jotain mikä minulta unohtunut on,
sitä koskaan löydänkö ,vai onko kaipuu
sammumaton.

Nyt rakastan kai enemmän kuin koskaan
rakastin, vaikka vierelläni ei ole kukaan.
On tärkeintä vain sydämeni ääntä noudattaa,
suo silmiini valon syttyä, kun rakkaus saapuu.

Tyhjääkin tyhjempi pää

Tyhjääkin tyhjempi pää

Tyhjääkin tyhjempi pää,
onttona kaikuu, ei yhtään sananhelinää.
Huominen huutoa vailla,
tänään tyhjyyden kaiku onttona soi.

Loma, odottaa toimintaa,
lokakuun lohduton syli,
kantaa tämän tylsyyden yli.

Runoilija ilman muusaa,
elämä virikkeitä vailla.
Kuljen taas utopian kaukomailla,
huominen vastaatko huutooni mun?
Tänään tylsyyteen taas tukehdun.

Silkkiä

Silkkiset siivet, ilmalento
nainen on nuori, kaunis sekä hento.
Kevät on keijujen nuorten aikaa,
kesä kauniiden naisten lumon taikaa.

Vanha kaunis nainen,
johon aika ei ankarin käsin koske,
rientää syksyn tuulien syliin,
matkaa talvea kohti.
Hetken silmäsi suurta
onnea hohto.
Sitten sammui silmien
ilo, sekä onni toivottomuutta
nyt on harteillasi tonni.

Usko on ainut elämäsi lohtu,
toivo vähän valoa kantaa,
armo osansa sinulle joskus antaa.
Yksinäisyys uutiskynnyksen ylittää,
runo on luotu lohduksi lasten,
sanat sointuvat harmaahapsen.

Ihana mies

Ihana mies,
komeakin käveli ohi
keinuvin askelin.
Silmää iski,
hymyili kai
sydämeni hetkeksi villiksi sai.
Kirjoin kirjeen,
sanoitin laulun.
Meikkasin kuluneen naamataulun.


Runoilin runoja,
kai kirjaa kaksi.
Sai hän elämäni valoisaksi.
Mieleni lensi,
ajatukseni amorin siivellä kai,
huomasin et on jo lauantai.

Aamu

Kun aamu joskus palaa,
niin syön aamupalaa.
Sydämeni salaa,
se katseestasi palaa,
ja vihloo sydän alaa.
Sua vilkaisen nyt salaa,
voi naista katalaa.

On mielialani nyt pelkkää
matalaa.
Ja unen ilmalento,
oli kaunis sekä hento,
nyt aamulla on oloni
melkein rento.

Tunne utuinen,
sekä hellä,
on päällä sydämellä.
Katsotaan nyt,
onko uusi rakkaus
sieluuni syttynyt.

Yön hiljaisuus

Hiljaisuuden maan
näen kuninkaan,
hän koskaan ei kai
luovu kruunustaan.
Yö varjoillaan jo peittää
kylmän maan,
ja tuuli puhaltaa.
Se kylmän kasvattaa,
nyt kynttilöiden meri
kasvaa sieluun sisälleni.

Kirkkaudessaan
läpi öisen oudon maan,
syttyy valo sieluuni taas.
Se lämmön mulle suo,
ja ohjaa rakkauden luo.

Kuin äiti lapsilleen
rakkautta jakaa saa,
on sisälläni rakkautta
sen voin jakaa muillekin
kuin lapsilleni vaan.

Lokakuu nyt lohdun tuo,
se ohjaa läpi pimeyden
kirkkaan joulunvalon luo.

Menneisyys

Menneisyys on suljettu,
huominen avoinna,
syksyn tuuli saa taas multa suunnan sekoittaa.

Tiedän että huominen edessäni on
vain yhtä suurta unelmaa.
Monet ystävät kulkevat rinnallani,
monet hiihtävät perässäni.

Mä tähdenlennon näin,
ja rakastuin, vastavirtaan
pitkän matkaa uin.
Luovutin, ja klovninpuvun päälleni puin.
Ole siinä minä tässä,
kahdestaan ihmisvilinässä.

Rakkaus, huumori, nauru
sekä yksi yö.
Sydän kaipauksesta nyt lyö,
yöllä taivalla oli kirkastähtivyö.
Minä tähdenlennon näin,
ja rakastuin, vastavirtaan
pitkänmatkaa uin.

Aika täällä maanpäällä ylitsemme ajaa,
se matkamittarissa kokoajan raksuttaa.
Ikuisesti sielu vaeltaa,
se kristallisen kuoren päällensä saa.
Näen taas unta, kuinka rauha, sekä
rakkaus maailmaa hallitsee.

Nostalginen päivä

Nostalginen päivä on tänään täällä taas.
Ne on näitä helmiä, jotka
kirkkaina kimmeltäen
elämänhelminauhaan liitetään.

Sensuelli Elli,
elämäänsä etsimällä
eilisestä, kaikki kauniit
muistot elämäänsä
onnelliseksi päivän saa.

Yksinäinen yrittäjä,
jossain parkkiautomaattiin
kolikon pudottaa.
Elämässä eksyen,
käy kauniit jalat korkokengissään
naivinainen koiraa taluttaen
vierellään.

On paratiisin rauha poissa,
lennän noissa keskikesän karkeloissa.
Onnellisin päivä oli jossain poissa
piilotettuna, aivojeni sopukoissa.

Kirjastossa

Kirjastossa kirjoitan,
tämän pienen tarinan.
Muumilaason marraskuu,
edessäni avautuu.

Tove Jansson,
elämänkerta,sen jo luin,
ajatuksiini puin.
Nyt on selvää tärinää,
muumilaakson synty tää.

Aamunavaus tänään oli
muumilakson tunnelmissa,
Utran pikkukappelissa.

Tiinapappi kertoi meille,
elon teille eksyneille;
muumista, sekä haisulista.

Huomenna olen Sinkkolassa,
mielessäni Viiru sekä Pesonen,
niitä näitä kirjoittelen.
Blogiini tähän,
tunteita sieltä täältä,
maistelen niitä vähän.

Kauniita sanoja sinulle

Kauniita sanoja,
korulauseita kirjoittaa saan.
Sadepisaroiden laskeutuessa
ikkunaruutuun kimaltavaan.

Syksy maalaa sieluni kauniiksi niin,
tarttuen ajastusteni kirkkaampaan kristalliin.
Ystävyys, siinä lämpö suuri sydämen,
anna kätesi lämmin,
niin kuljen vierelläsi siihen tarttuen.

On sydämeni lämmin niin,
se hehkua luo päiviin kylmeneviin.
On kätesi sun turvallinen ja lämmin,
siihen piirrän ajatuksissani suuren sydämen.

Lokakuu se lohduttaa, ja saa sielussani
valon palamaan.
Kynttilöiden meri,
kuuma kuohuva veri,
se paljon lämpöä aikaan saan.

Tule vierelleni kulkemaan,
sinä sinun paikkasi on,
parhain ystäväni muille tuntematon.

Muistatko vielä kasvojani

Tunnen sormesi liikkeet jälleen
unessa poskellani,
muistatko vielä kasvojani.
Rakkaus repii sydäntä,
sanojen salattu viidakko,
sinne etsi oma tie.

Häpeätkö nyt,
kun onni on kauaksi hävinnyt,
elämä elämättä kadonnut.
Saattohoidossa odotat kuolemaa,
sitä viimeistä helpotusta,
kun tuskaa nuolee maa.

Maailman rattaat ruosteessa on,
poissa onni, sekä ilo sammumaton.
Naura naurusi ajoissa,
iloitse ja tee onnesi oma satumaa.
Istuta sinne rakkautta, unelmaa.
Vaali hellien rakkaasi suudelmaa.

Tässä ja nyt elämä sykkii
villinä jaloissa,
juhlaliput liehuvat tänään saloissa.
Kirjoitan arjen narinaa,
oman elämäni prinsessan tarinaa.
Myöhäistä elää sitten,
kun aikani ohitse on,
siihen asti kaikukoon lauluni
iloinen sammumaton.

Moni ohi katsoo ei minua nää

Moni ohi katsoo ei minua nää,
kynttilän liekki vain käsiäni lämmittää.
Liekki peiliin heijastuu minun silmistäni.
Sinulla on ainoat silmät jotka näkevät läpi sieluni,
aina sydän joka tuntee lyönnit sydämeni.
Mietitkö vielä,
siellä elämän tiellä
miksi unessa hyväilet käsilläsi kasvojani?
Kyyneleet silloin kuolevat,
tulisit taas viereeni, odotan sinua .
Sinulla on sydämeni sydämessäsi,
ajatuksissani
kätesi kiinni minun kädessäni.

Istun ikkunan luona,
kuuntelen myrskyn taikaa.
Niiden läpi tuulee,
asunto hiljalleen viilenee.
Taika taas päivääni leviää,
ei kynttilän liekki jaksa enää lämmittää.

Odotan sinua saavutko vielä,
tartutko käteeni tällä elämän tiellä.
Siistitkö siivet pudonneen enkelin,
että ilmalentoon taas nousta jaksaisin.

Minä pääni muistan painaa

Minä pääni muistan painaa

Minä pääni muistan painaa,
tämä elämä on vain suurta lainaa.
Tuuli puissa huutaa,
syleilee myrskyisin käsillään
täysikuuta.

Marjalassa yön pimeys,
on viittansa alle kätkenyt
maan.
Äiti parvekkeella lapsellensa
laulaa taas.
Naapurissa tuulikellot soittaa sävelmään.
Lauantai laineille kaarnalaivan lähettää.

Lokakuu kynttilämeren sytyttää,
on niemensuussa nuotio lokakuussa.
Sillan alle kanavalle nuoret tekee
lemmenpesää,
muistelen kuumaa keskikesää.

Rakastan sinua

Rakastan sinua, niin paljon
,paljon enemmän kuin ketään muuta.
Raastavat sieluni pinnalla siniset
ikävän kylmät sirpaleet.

Viestien viidakossa tyhjyys
kaikuu onttoon tynnyriin.
Mykkä mieli, sanaton kieli.
Tahtoisin niin paljon sinulle sanoa,
tunne lämmin, sekä hellä elää
sydämellä.

En sanaa suustani saa,
vaikka aivoissani huutaa avaruus.


Jokainen yö, se nauloja sieluuni lyö.

Tunteet

Pelko peiton alle käy,
ei missään enää tietä unen satamaan näy.
Se kylmän varjon aamuyöhön asentaa,
nousen ylös, alan runoa nyt kirjoittaa.

On runoilija kovin herkkä ihminen,
on aistit aina avoinna käy tie tunteiden
läpi myrskyten.
Lokakuu loputtoman riimin syksyn ylle
kirjoittaa, se kynttilöiden kirkkaan meren
parvekkeelleni sytyttää.

On merirosvolaivani turvallisesti satamassa nyt,
ja mastoon kirkas valolyhty syttynyt.
Olen ankkurissa, silti sydämessä aina myrskyää,
tämä laiva tuskin karikoihin elämän kiinni jää.

Oudossa tuulessa

Ontossa tuulessa syntyy usvasää,
mä kuulen kauniita lauseita.
Kaikki niin kalliita,
pitää vaan uskaltaa
tulevaisuuteen hypätä.
Fenix-lintu nousee ilmaan tuhkasta,
kaikista helpommin,
tuuli lyö kasvaviin siipiin.


Ei kannata leikkiä kenenkään tunteilla,
maalaan maailmaa ruskan väreillä
puolikkaan ihmisen.
Missä toinen puoli on sen?

Lokakuu laudat lyö kesämökkien ikkunoihin.
Ihmettelen kuinka kaksi ihmistä voi sattumalta
törmätä yhteen.
Maalaan sanoilla sen,
tunteen yllätysen,
sillan rakennan huomiseen.
Mä en koskaan pelkää seuraava aamua,
vaan pelkään aina saapuvaa iltaa.

Liikaa rakkautta

Liikaa rakkautta voi saada,
se tappaa tukahduttaa.
Sammuttaa liekin sisälläsi,
vihan syttymään pahimmillaan
aikaan saa.
Myrskyissä elämän,
mä aallokoissa vaellan,
on mastossani merirosvolippu,
olen soutajaksi ;orjaksi
kahlehdittu.

Etkö nähdä sä voi,
kun sieluni kannel
tuskaa, sekä iloa vuorotellen soi?

Kiitos Herneelle kommenteista

Kiitos Herneelle kommenteista, en näköjään koskaan pääse kommentoimaan itse noihin kenttiin. Kyllä uskon kakois-sieluihin joillakin voi olla sen sielun hyvät puolet ja jollain huonot puolet. Identtisistä kakosista monesti kumpikin kuolee samanapäivänä samalla lailla, esim auto-onnettomuudessa eri kaupungeissa. Tämä on käsittämätön asia.

Lokakuu

Lokakuun lohdutus kantaa syyskuun yli,
jonnekin kauan sitten kadonnut lohduttava syli.
Valo virtaa pimeään nurkkaan,
arasti alkavaa kuukautta kurkkaan.

Tyhjyys kaikuu päittemme yllä,
sielu haluaisi täyttyä energian syleilyllä.
Sienien aika poistua saa,
parvekkeelle istutan talven kanervaa.

Lokakuu lohdutus luoksemme tuo,
kynttilän valon iloa, iltoihimme tuo.
Ystävä kallis, käteeni tarttua saa,
matkaamaan kohti talven aikaa valloittavaa.

Kaksois-sielun kutsu

Kaksois-sielun kutsun kuulen,
emme etsi itseämme,
tällä pimeällä taipaleella.
Elämämme ehtoopuolella,
kutsun kuulen,
se on huudossa tuulen.

Vaikka pelko, ja rumuus sataa niskaan.
Värjään syksynruskonvärein taivaan,
hukutan epävarmuuden ruskaan.
Taivaanrannan maalari,
yllään syksynvärihaalari.

Tyhjyys, kaikuu ontossa päässä,
tuulilasit autossa oli jo aamulla jäässä.

Kuunlilja

Kuunliljat jaettuna jonnekin
myrskyihin maailman.
Saan jalansijan syksyn pimeyteen,
taas vaellan.
Talven vallan alle,
teen paikkaa unelmalle.

Kantavat valot sillankaarien yli
sumuisen illan.
Tajuntaani iskee tuoksu märän
kuivuvan villan.
Ahvenia sillan alla,
niitä saa taas onkimalla.

Jossakin tuulikellot parvekkeella
soittaa sävelmää,
sisällä on lämmintä,
sytytän kynttilän lyhtyyn
odottelen iltaa pimeää.

Lauantai

Lauantain laiva laineille käy,
ei vieläkään ystävää rakkainta
saapuvan näy.
Yksinäisyys luo varjon ylle
viikonlopun tään,
pimeään yksinkö piiloon
tänään jään?

Liputtomat laivat merelle käy,
ei kotisatamaan tietä niille
koskaan näy.
Aavelaivat yksinäiset vaeltaa
etsien viimeistä satamaa.

Sammunein lyhdyin laivani käy,
ei merellä majakkaa missään näy.

Kaksois-sielu unessani

Aikojen alussa oli Jin, sekä Jan
kumpikin rakkaita lapsia Jumalan.
Oli paratiisi, sekä ilon ja elämän puu,
jonne jostain ilkeä käärme laskeutuu.

Oksien alla Eeva epätoivon puusta syö,
alkaa maailman pahuuden luomistyö.
Siitä aina muistuttaa meitä pimeän yön
tuikkiva tähtivyö.

Narsistin narussa

Narsistin narussa elämää karussa,
kiertäen kehää, tehden pesää pelkojen
alle. Huutaen karmivan tuskan huudon,
äänettömänä ,kuin kuiskauksen
maailmalle.

Tallattuna sieluni viimeiset rippeet
jalkojesi alle.
Tahdon olla Feenix-lintu,
nousta tuhkasta uudestaan
lentoon; kohota korkealle.

Suru ,sekä pelko, särjetty sieluni kannel.
Soinnut rikkinäisen mielen,
saa kirjailijankielen.
Öinen maailma kuin ,musta tähtinen
peitto viskattu unieni ylle.
Rikkinäinen, pelokas nainen
valmiina lohduttavalle syleilylle.

Aurinkoinenyh

Aurinkoinenyh tule suoraan juttelemaan jos sinulla on jotain valittamista.
Törkypostit säilytän,jos niitä alkaa tulemaan niin ryhdyn toimenpiteisiin niiden kanssa lakiteitse. Hyvä on nimettömänä yöllä kirjoittaa sähköpostiini,mutta niistä saadaan kyllä tarvittaessa lähettäjä selville.

Olen tuntenut

Olen tuntenut tuonen kellojen kutsun,
olen tuntenut kaksoissielun kuulevan.
Olen enkelipölyssä lentänyt,
yllä maailman nukkuvan.

Avaruuden alla, suurella ikkunalla,
istun katson taivaan kuuta.
Miettien mielettömyyttä,
kuunnellen pahuutta parkuvien
sielujen valitusta.
Vie minut aikaportin yli,
kutsuu mua kuoleman syli.

Viikatemiehen kynnet niskassani
puristavan tunnen;
yli kasteisten pimeiden niittyjen
kalman kuningas huulet valmiina
viimeiseen suudelmaan.

En pysty taaskaan nukkumaan,
sielussani huutaa sanat
kuolleiden runoilijain.

HERNEELLE

Herneelle en pääse blogiisi, ystävilläni on juuri noita terierireitä mistä mainitsit. Sellaisen terierin juuri haluaisinkin, nimeksi tulisi Rahtari Dani.
Lasten kaveri sai sellaisen veitikan kuukausi sitten, ihana paketti ;)
Maailman ihanimmalla miehelläkin on sellainen hauva :)
Pianon ostoon meni meillä nyt koiraan varattu raha,muuten olisi meillä kiva pieni karvakaveri jo :)

Oikeus rakkauteen

On oikeus rakastaa, olla hyvä sekä hellä
ajatella toista lämmöllä sydämellä.
Rakkautta on olemassa niin monenlaista,
on hellin sanoin hyvä muistaa,
surullista miestä tai naista.
Afroditen tikarin piston sydämeeni sain,
se koskee, viiltää kaivertain.

On varmaan raskasta olla runoilijan muusa,
saada liikaa sanoja helliä,
ottaa vastaa imartelua, siirappia kuin karamelliä.
Ei tiedä itkeäkkö, toivotavasti nauraa;
purra hammasta, tai leikkiä uhrilammasta.

Raskasta rakkautta vastaan ottaa,
miehisen miehen
puhua, helpompi on olla mykkä
hiljaa.
Vaieten viestien viidakossa,
siinä jossa miehinen mies metsästää,
nainen vaietkoon,
olkoon huomaamaton;
ei niin kuin myrsky,
tai ukkos-sää.

Kiitos

Jonakin päivänä kantaa siivet enkelin,
jonakin päivänä jalkani horjuu kuitenkin.
Herrat kutsuit minun lapsena jo luoksesi,
näen enkelit armostasi, sinun vuoksesi.
On suojelusenkelini vahva hahmo suuri,
on ympärilläni vahva turvan tunteen muuri.

Annoit minulle taitoa niin kovin monta,
lahjaa niin monta uskomatonta.
Kutsusi kuulen olen luonasi aina läsnä,
surun ja murheenkin keskellä,
en lakkaa täysillä elämästä.

Kuka viskaa ensimmäisen kiven,
kuka tuomion antaa?
Enkeli vierelläni tuomionkirjaa
kantaa.

Yli virran

Yli virran käyn,
ei toista rantaa missään näy.
On aallot korkeat,
ei niistä kukaan yli käy.
Ei Moosestakaan vettä
jakamaan nyt näy.

On voima mahdoton,
ja pelko voittamaton.
Ei siltaa missään virran yli vie,
karikkoinen, sekä kivinen on toisenkin
rannan tie.

Päin tuulta, sekä myrskyä nyt käyn,
aroin horjuvin askelin,
on kädestäni poissa käsi
vahva voittamaton.
Virran yli pääse en,
toiselle puolelle katson kaivaten.

Suru

Suru suurin mustin siivin sydämeni päälle verhon lyö.
Elämässäni synkkä yksinäisyyden aalto, pois kaiken ilon
melkein syö.
Runoilijan täysi ruukku,
ylös unesta minut aikaisin tänään herättää,
en osaa öisten painajaisten valtaa,
enää armollisin ajatuksin
pois selättää.
Olen myrkyn katkeran, nyt maljastasi juonut,
ei elämä pisarakaan onnellista mulle koskaan suonut.

Nyt seison virran jakajalla,
suuren surun paaden alla.
Tie niin musta synkkä on,
edessäni musta suuri tuntematon.
Vallan katkeruus nyt päivissäni saa,
ei hetkenkään turvaa,
ei onnellista satamaa.

Purjein repaleisin aivan,
olen kapteenina haaksirikkolaivan.
Ei merirosvotkaan suostu
laivaani nyt valtaamaan.
Hetken rauhallista tuulta purjeisiini
kaipaan, kiinni pääsyä elämän langan
armolliseen taikaan.

Fossiili siili

Fossiili siili,
miehessä piili.
Ei toivoa koskaan,
hukun vain roskaan.

Treffit, ei koskaan enää,
en tahdo pitkää nenää.
Pinokkiona aivan näin puhumisen
vaivan, ei löydy koskaan
hullua, sekä hassua.
Ikiomaa halinallen karvatassua.

Naiseuteni hukassa

Naiseuteni hukassa,
piikikkäässä kukassa.
Sen jonnekin hävitin
ei se löydy takaisin.

Löytäjä saa pitää,
opettaa uudestaan
olemaan minut nainen.
Itse naiseuttani löydä en,
unissanikin sitä pakenen.

En enää edes jaksa kirjoittaa
mitään, romanttista unelmissa
kantavaa; iloa päivään antavaa.

Syyskuinen tiistai

Syyskuinen tiistai

Syyskuu syvän unelman särkymään sai,
nyt on vasta viikonpäivistä tiistai.
Toivottomuus vallan tässä aamussa saa,
kun maailma kohti talvea vaeltaa.

Kynästäni terävin kärki on poissa,
unelmista hävinnyt ankkuri,
elämän karikoissa.
Turhin tuuli mastossani puhaltaa,
vieden tätä purjelaivaa kohti
päivän ulappaa.

Surun sulkakynän musteeseen
upotti, taas tiistai.
Keskiviikko kelmeästi ajatuksissani
viivähtää, ehkä se viikkoon tuo
rauhallista elämää.

Jossakin Jokiasemalla

Jossakin jokiasemalla,
tulevan talven alla,
on sumujen sillan särkeä halla.
Näillä mailla, elän hetken häilyvän,
toivon kesän lämmön muistoissani säilyvän.

Syyskuu syvälliset mietteet aivoilleni antaa,
kesän lämpö hetken syksyn tuulen yli kantaa.
Kaiku onnellisuuden saaren,
on haudattuna alle kivipaaden.
Kaislikossa yksinäinen sorsa nukkuu,
puolison vei harhaluoti metsästäjän haulen.

Syyskuu syksylle luo lujaa pohjaa,
talvea kohti askeleitani ohjaa.
Kirjoittelen silloin tällöin lorun taikka
kaksi, toivon tämän maailman muuttuvan paremmaksi.

Elämän testamentti

Kivut öiset muistuttaa,
pitäisi testamentti kirjoittaa.
Kauanko on vielä aikaa,
elää tätä maista taikaa.

Enkelin siiven alle pääni
painaa saan ,kun tuska öisin
korventaa.
Sisälläni kasvaa syöpä
tehden pahaa tihutyötä.

Olen valmis lähtemään,
milloin minut pyydetään.
Sääliä en mä enää kaipaa,
vietän syksyn aikaa.

Kovaa tuskaa pelkään
hetken,
kun käyn viimetaipaleelle
elon retken.

Kädellä asun Herra,
kun suljen silmät
viimeisen kerran

Olen tuntenut

Olen tuntenut turhuuden palavan taas olen,
tuntenut rakkauden tuulet.
Olen vaipunut kuumaan suudelmaan,
tuntenut kuinka voi polttaa kuumat huulet.

Olen rientänyt rakkauden leikkeihin,
enkä langennut häntäheikkeihin,
heidät kaukaa kiersin.
Vaan kohdalleni saapui ujo,
vihainen mies, joka höpötti sitä ja tätä.
Silloin jotakin sielussani värähti,
ajattelin, että ota tai jätä.
Tämä on jotakin kummallista,
ei tavallista , iski jo hätä.

Suru suurin saappain sormilleni tallata sai,
elämä ohitseni virtaa.
Kudon mustan ohuen pitsin meduusan verkkoon ;
käyttäen elon mustaa surun pirtaa.

Aselevon aika

Aselevon aika,
voimia kerään,
ehkä joskus vielä taisteluun herään.

En ehkä luovuta koskaan,
taistelen viimeiseen syksyn loskaan.
Heikkous hetkellinen voimia antaa,
kova tahto vaikeuksien yli kantaa.

Hetken nauran, taikka vain itken,
taistelun satoa, voiton viimeisen
mitalin kitken.
Kultaa , hopeaa, pronssia voi
voittaa kai,
oli sitten arki tai sunnuntai.
Hetkeksi nukkuu uinuva maa,
uusi aamu taas voimia kasvattaa.

Maailman mahdottomimman naisen
arvonimen sinulta sain,
hymyn, sekä loistetta silmien nauravain.

Herneelle taas

Herne kiitos kommentistasi taas, en ikinä pääse enää omaan bogiini siihen kommenttien vastauskenttään, enkä sinun blogiisi. Ollut jo pitkään en tiedä missä vika.Ei syksy pahemmin ole minuun vaikuttanut, odotan kynttilöiden syttyvän. Odotan pimeää kylmää aikaa, valon, sekä pimeyden leikkien taikaa.
Syys syleilyyn hellään maailman sulkee,lenkkeily ilon tuo, ja jotakin suurta mukana kulkee. Kesä oli hieno, paljon uusia ystäviä sain, en sitä sopua, ja antteeksi antoa suuttuneelta mieheltä, jota hain.

Olen tuntenut tuulien tulevan

Olen tuntenut tuulien tulevan,
olen tuntenut myrskyn tuoksun.
Vaistonnut vaaran ja tuhon,
suojan enkelin siiven, sekä vihan uhon.

Olen maistanut kyyneltä virtaavaa,
paennut, kun jalkojen alta katoaa maa.
Lentänyt palavin siivin, kuin feenix-lintu,
tuhkasta noussut,
lentoon taas.
Unelmissa tarttunut Otavan sakaraan,
tai miehen komeaan pakaraan.

Syksy syliinsä kutsuu ihmislasta,
tuuli tuudittaa, pelastaa pahuuteen hukkumasta.
Armahtaa avoin syksyn syli,
pääsen paahtavan kuumuuden,
helteen yli.

Minä kirjoitan

Minä kirjoitan vieteistä veren.
minä kirjoitan kuohuista meren.
Kirjoitan suurella sydämellä,
pienillä aivoilla,
ajatusta luon.
Sanat virtaavat yhtyvät
luovat kasvavan vuon.

Laineilla levottomilla,
kelluu lemmen jolla.
Yksin, kaivaten kapteenia,
aivan tuuliajolla.

Jossakin poukamassa lahden,
kohtaako koskaan lemmenpari kahden.
Vai valuvatko elonpäivät aivan hukkaan,
ajatuksiin lämpimin mieheen mustatukkaan.

Salaisuuksien kammion avain hukkui,
karikkoihin elämän,
toivon jonkun sen lukon särkevän.
Afdoriten poikakin jossain nauraa.
kyynelsilmin,
eksyksissä orpona onneaan odottaa.
Lainaako vain on onnen hetket,
harhaa yhteiset elämän retket.

Ruusujen laakso

Ruusujen laaksoon ruusunen käy,
missään ei prinssiä uljasta näy.
On prinssin vienyt mukanaan,
taika uuden oudon maan.
Saa ruusunen nukkua syvää unta,
niin kauan kuin laakso on täynnä lunta.

Ehkä prinssi silloin saapua voi,
kun talven urut tuulessa soi.

Nyt syksyä kohti kulkee maa,
jossain prinssi yksinäinen ratsastaa.
Odottaa sua ei prinsessa enää voi,
kun noidan värttinä jo vertasi joi.

Hämmentynyt menninkäinen

Olen hämmentynyt,sekä
kummissani aivan.
Sinä jatkuvasti minua häikäiset,
olen sokaistunut aivan.
On ajatusten joukko,
kuin lukittu piilotettu loukko.

Sydämeni kiertoradallaan,
on pakotettu sinua
kai seuraamaan.
Yön hiljaisuudessa uuniini hiivit,
kun purjehdin jossain
utopian kaukomailla,
olen sinussa sielultani
kiinni hullun lailla.

Olet kuin tatuointi,
sieluni pintaan,
se kai kuuluu elon
oudon pilkkahintaan.
En luotasi nyt purjehtia pois saata,
vaikka askeleemme kulkee
kaukana toisistaan eri maata.

Illan varjoon vaellan

Illan varjoon vaellan,
sillan alle Marjalan.
Valot sillan kaarien,
hyväilevät kaivaten.

Muistot kesän lämmön
jälkeen jää,
ranta oli täynnä elämää.
Vesi yhä vähenee,
illat kohta viilenee.

Puut täynnä omenaa,
nurmikoita koristaa.
Usko toivo rakkaus,
surullista kaipaus.

Vielä virta kuljettaa,
lauttaa kohti satamaa.
Syksy saapuu,
valot syttyy ikkunoihin.
Yksinäinen ihminen,
toista etsii kaihoten.

Päivä nousee ,
laskee taas,
kierokulku elämän,
sille soitan sävelmän.
Mollissa se ei aina soi,
duurin soittaa joskus voi.

Kiitos Herne kommenteistasi

Kiitos Herne kommenteistasi,jostain syystä ei onnistu minun kirjoittaa omia kommenttejani runojeni jälkeen.

Ruusuntuoksua

Ruusuntuoksua ruohikon yli,
polttava helle, kesäyön kutsuva syli.
Elämä eilisen yli kantaa,
ajatuksen uudet voimaa päivälle antaa.
Unettomuuden yli sillan rakennan,
runoja ruiskukan sinisiä kirjoitan.
Kukkaset kauniit tuoksuvat niin,
peittäen surun, murheen unohduksiin.

Elokuu intiaanikesän meille vielä tuo,
kuljen kesän viimeisten ruusujen luo.
Joenyön päivä tänään meillä Joensuussa on,
kaupungin hälinän täyttä kansa levoton.

Taitokorttelissa harmonia vallan saa,
käsityöläiset tänään ahertaa.
Kaipaan jotakin suurta ja mennyttä
aikaa, elämme kesän lopun taikaa.

Hymni rakkauden

Niin paljon rakastin,
sen kaiken menetin,
ja onnen kadotin ,myrskyihin maailman
nyt yksin vaellan.
On sielustani sammuneet,
onnen suuret sävelet,
ne haihtui palasiin
pieniin mureniin.

Soi hymni rakkauden,
sen suuren sammuneen,
on harhaa mainen onni vaan.
Voi kaiken tuuleen kadottaa,
askel alamainen niin käy
yksin öiseen kaupunkiin.
Askel öisten keijujen,
käy unenmaahan leijuen.

On satumaan sankarille
paikka jossakin,
missä noidat linnoissaan
myrkkypataa sekoittaa.
Se hyvyyden pois karkottaa,
ja huulillesi tarjoaa,
vaan ilojuomaa turhan katkeraan.

Moni sielu juomaan ratkeaa,
ja siivet enkelin on mustat
katkenneet. Lento katkeaa
sielu tahrat saa, ja kantaa
mukanaan pahaa maailmaa.

Pahuus vallan saa,
ja hyvyys kumartaa vain
polvin horjuvin,
kun suunnan menetin.
Nyt nostan ankkurin,
ja tiimalasissaan hiekka
valuu, aika jatkaa kulkuaan.

Soi hymni rakkauden,
sen suuren sammuneen,
on harhaa mainen onni vaan.
Voi kaiken tuuleen kadottaa,
askel alamainen niin käy
yksin öiseen kaupunkiin.
Askel öisten keijujen,
käy unenmaahan leijuen.

Yli ruispeltojen

Yli ruispeltojen,
käy kulku pieneten jalkojen.
Pieni lapsi pellon yli käy,
ei missään pilveä varjostavaa näy.
Pieni ihminen, on niin iloinen,
kun ruiskukkia silmillään,
jossain nähdä saa.

Ei äidin kiellot pysy
mielessään, kun kukkameri
houkuttaa.
Niin monta kukkaa
poimia hän saa,
ja yhä kauemmaksi vaeltaa.

Kotona äidin mieli on,
jo huolesta, sekä pelosta
aivan malttamaton.
Missähän se lapsi taas,
on karkumatkallaan.

Aamu

Taivas pilviverhollaan,
käy avaruutta peittämään.
Pois piilotettiin tähtimerikin
kuun kelmeän myös menetin.
Aurinko jossain nousta saa,
paikkaan jossa on avaraa.

Mä pilviverhoon heräsin,
sen alla purjehdin.
Kohti päivän nousevan nyt satamaa,
Tämä pieni laiva vaeltaa.
Oli päivä eilinen,
kuin myrsky viimeinen,
silti karit sen ohitin,
ja nousen uuteen päivään
uusin haasteisiin.

Sunnuntai

Sunnuntai suojelevin siivin
sisälle saapuu,
päivä levätä sylissä Herran.
Rukoilen, polvistun nöyrryn
en tiedä monennenko kerran.

Armoa anon,
huudan Herraa,
anteeksi antoa rukoilen
kai tuhannen kerran.
Vastausta odotan, nöyränä
pyydän.

Kuuntele meitä maailmaan
eksyneitä, kädestä ota eksynyttä
lasta, älä koskaan lakkaa meitä
luoksesi kutsumasta.

Sukellan elämän seikkailuun

Tänään sukellan elämän seikkailuun mukaan,
jarruttaa mua ei saa murheet, kukaan.
Tunnen hiuksillani sadepisaroiden, sekä
tuulen tuoksun.
Paljaat varpaat kanavassa,
tuntee veden virtaavan juoksun.

Keskiviikon keveys iskee päälle,
ottein kiinni pitävin,
torstain toivottomuuden jospa
välttäisin.
Perjantailta pois pelko poistukoon,
lauantaille laineet liplattavat;
katson taas aurinkoon.

Sunnuntaille rakennan,
suuren rauhan sataman,
siellä levätä mä saan,
kunnes saavun viikkoon uuteen taas alkavaan.

Meduusan verkossa

Olen huomannut ajan juoksun,
tuntenut ruusujen,
kevään tuoksun.
Maistanut mansikkaa mahtavaa,
tuntenut kuinka varpaita polttaa maa.

Sormeni muistaa hiustesi tunnun,
pääni pitsisen häähunnun.
Meduusan verkossa,
loukussa aivan,
säälinkö elämää,
vai näenkö huuman, ja taian?

Ruususen unta nyt nukkua saan,
odottaen prinssiä seuraavaa.
Linnani peittää ohdakkeet,
muistojen huntu,
poissa on täyden elämisen tuntu.

Vuoripurojentuska

Vuoripurojen soliseva kaipuu
vapauteen, virtaa läpi sielun
synkistyneen.
Unien maailman kivisetkarikot
, painajaisten loputon virta.
Elon raskaan lyhenevä pirta,
herättää päivään nousevaan.

Sielussani soi surujenkannel,
hiljentynyt taistelevien oinaidentanner.
Surujen kitaraa sielussani soittaa,
melankolia aamussa voittaa.

Ikävä ankkurinsa laskenut sydämeni
päälle, paikka vapaana ystävälle
lystikkäälle.

Halla vaanii

Hallavan aamun harsoinen vyö,
auringon säteiden tielle lyö.
Kesäyö on usvaa, keijujen taikaa,
vietämme luonnon juhlan taikaa.
Eletty elämä suonissa virtaa,
lyhentää elon päättyvää pirtaa.

Lapsi on pieni hetkisen ainoastaan,
aikuinen nuori, tai vanha muori
ajatukset lämmin kesä herättää elämään.
Seuraavan kesän vieläkö nähdä saan,
vai olenko valmis kaikesta luopumaan.

Taistelen sairautta suurta vastaan,
riittääkö voimia suojata lastaan.
Enkelin käsille sieluni annan,
puolet vain tästä tuskasta kannan.
Valmis olen lähtemään taivaan kotiin,
väsyin jo tämän maailman sotiin.

Valmista viljaa, jos korjataan pois,
silloin minun aikani täynnä jo ois.

Rakkaus

Vaikka niin kovasti odotan,
ei käteeni tartu kukaan,
ei lähde rinnalle elämään mukaan.
Olen onnellisten, sekä surullisten
muistojen orja.
Vaikka tahtoisin olla
nainen iloinen , hoikka sekä norja.

Rakkaus kiertää kaukaa minut,
ei olla koskaan sen kanssa sinut.
Ystävät rakkaat rinnallani kulkee,
oma armas vain sielunsa minulta
sulkee.
Niin kovasti tahtoisin sinua
rakastaa,
mutta koskaan en vastarakkautta
sinulta saa.

Rakkaus

Rakkauden rajaton voima,
onnellisten muistojen patinoima.
Sydän lämmin rinnassani sykkii,
suruja edestään pois lykkii.
Päivään tähän lähden
aroin miettein,
onko aika suurtein viettein?

Voimaa arkeen valan lisää,
muistan hetken taivaan isää.
Rukoilen alati varmaan,
vuoksi monen sielun armaan.
Tahtoisin nyt vain olla mä
Jumalan käden armoilla.
Elää opeilla varmoilla,
toivoisin ettei jalkani horjua
saisi, vaan kaikki
surut ihmisten pois katoaisi.

Nainen nukkuu näkee unta

Nainen nukkuu unta kevyttä,
ja ilmavaa.
Sateenkaaren värit unenpilviverhot
sävyttää.
Unessansa mies niin tumma,
outo sekä aivan kumma.
Tatuoiduin käsivarsin miekkaa
alasimeen lyödä saa.
Seppää takoo, rauta kuuma,
kipinöi, se unen huuma
miehen käsi,
naisen uuma ;unen tasapainon
sekoittaa.

Ruusuja nyt sataa taivaalta,
maailmassa kaikki valta
tulee seireenien jumalalta.
Juulia nyt nukkuu unta levotonta,
prinssiä niin kovin monta,
kohtalo Romeon vain pelottaa.
Afroditen pojan miekka,
miestä monta julmasti vain telottaa.
Ei se satu lukee hihassaan,
silmät polttavat kipinöivät vihassaan.

Satujen nyt saaren kuningatar paaden,
pystytän nyt unen mutkaan,
ajan sitten enkeleiden pumpulitutkaan.

Herneelle

Kiitos kommenteistasi. Tämä blogi ei laske minua vastaamaan niihin komenttiosioihin. Hyvää elokuunalkua myös sinulle. Luen kyllä kommentit, mutten pääse niihin vastaamaan, niin on ollut pitkään.

Hiljaisuus

Hiljaisuus käy yli maan,
kun Suomi vaipuu nukkumaan.
Pimeydessä vaellan yli,
mustan maailman.
Yön tuulet huutaa kutsuen,
kun käyn yli nummien.
Hautausmaalla kulkee joukko
tumma, sekä hahmoton ryhmä kumma.

On aika yön henkien,
sorkkien ja kenkien.
Sieluttomat vaeltaa,
ne yössä joukoin taivaltaa.
Rukoukseen mieli käy,
ei määränpäätä missä näy.
Henget tunnen tuskan sen,
ne kulje eivät vaieten.

Tie poikki taivaan kotiin on,
missä juhlii joukko tuskaton.

Pistän päälleni surupuvun

Pistän päälleni surupuvun,
surupukuni on musta,
se huutaa pelastusta.
Varjoista syksyn kujien,
tunnen kutsun äänten lujien,
tule tänne pimeälle kujalle.

Huuda huutosi päin tuulta,
valita sammutettujen viettiesi
viimeinen kuiskaus.
Luovuta toivottomuus
syksyn tuulien syliin,
väsyitkö maailman kyliin?

Olen puhunut,
suuri tyhjyys jää
ainoastaan,
hiljaisuus kaikuna huutaa lastaan.
Peilistä katsoo tuska,
sekä pelko,
kumpi niistä
voiton saa.

Elämää

Pääsin alkuun uuden elämän
,ja hetkiseksi löysin parhaan ystävän.
Mistä kaikki alkoi ja mihin kaikki loppui tää,
tämän jälkeen onko koskaan enää hyvää elämää?

Mä siirän surut huomiseen
, ja tämän päivän ajan lyhdyin sammunein.
En elämälle velkaa haluu olla milloinkaan;
taas aika näyttää mitenkä surunkirjan kannet suljetaan.

En voi elää rakkaudesta,
ei voi elää vapaudesta;
niistä voin vain tulla hurmioon.
En voi elää valheesta, ja unelmista
ne vain vie minut turmioon;
niistä voin vain tulla extaasiin.
Ne todellisuuden sielustani
sammuttaa, pelon verhot
sieluni ikkunani asettaa.

Voi pelkään tätä elämää,
mut otan kaikki siitä irti mitä kynsin hampain saa;
mutta mistä kaikki alkoi,
mikä kaiken loppumaan saa.
Päivän esirippu käy
, kohti iltaa sammuvaa.

Pelko

Pelko purkautuu uumenista ajatuksien,
on kehoni kivettynyt paikalleen,
jalat kuin juuret maahan kasvaneet.
Supernainen hyppää esiin pelkojen alta,
nöyryyden lahjan sain Jumalalta.
Pimeys piirtää kelmeän kuvan sieluni sammuvaan
ikkunaan
kun pahat voimat yössä saalistaa.

Tiedän, että turva on sun sylissäs vasta,
mut rakkaus estää mua sua saamasta.
Sä rakkauttani kuin ruttoa pakenet,
kauemmaksi yhä vaan käy sun askeleet.

Sydämessäni vanha arpi aukeaa,
verisen tuskan ja lihan himon paljastaa.
Taas kasvoilleni haavanlehden kalpeus valahtaa,
ja paniikki hiipii jo selkäni takaa.
Paholainen korvaani kuiskuttaa,
sut yksinäisistä yksinäisimmäksi tahdon ikuisuudeksi julistaa.

Maanantai

Maanantain malttamattomuus iskee päälle
sormin periksi antamattomin.
On vyötäröltäni iäksi irronnut käsi
unelmieni sankarin.
Armottomuus viikon aloittaa,
teroittaen sanan miekkaa
hankalaa.

Yksinäisyys viltin alle vaeltaa,
unen armahtava syli pois katoaa.
Kutsuu lohduttoman yön
unettomuuden syli,
ei se kanna onnellisten
unien yli.

Tyhjä pää

Tyhjä pää,
kolisee kuin tynnyri.
Ajatusten viidakko,
jossain poissa,
kaukana viivyn
hiljaisuuden karikoissa.

Vankina seireenien saarien,
padassa kannibaalien.
Ajattoman usvan yllä,
elän unienmaailmassa
vain sinun syleilyllä.

Lukossa sanojen arkku,
avain piilotettuna aaltojen alle,
mykkä sieluni huuto
kaikuu sanattomana
kuiskauksena maailmalle.

Unelma

Olet niin komea,
luotu Jumalan kuvaksi.
Rakkauden veri,
lihaa ja luuta,
varo tuota punaista suuta.
joka viekoittelee katsomaan
kanssaan taivaan kuuta.

Minä tahtoisin,
vain sinun olla tahtoisin.
Heittää elämäni hellimät hetket
käsiisi,
huuliltasi lukea
huumorilla höystetyt
helisevät lauseet.

Tahtoisin laineille laskea
lemmenjollan,
meloa kanssasi kohti taivaanrantaa
suojaisaan lahteen.
Seilata seitsemän meren läpi,
nostaa mastoon merirosvolipun.
Purjehtia unelmien utopiamaille,
satujensaarille autuaille.

Shamaanien lammella

Shamaanien lammella seison,
selkä kohti suurta seikkailua.
Vedenjakajalla kahden maailman välissä,
satujen saaren sekaan uin,
kun valokuvaasi samastuin.

Seikkailujen saarella,
vuotavalla paadella.
Mukana täytyisi olla
ehjä lemmenjolla.
Nyt olen vain purjeettomalla veneellä
tuuliajolla.

Shakaalit savannilla saalistaa,
etsien uhria seuraavaa.
Keskellä elämän ehtoopuolen,
amor ampui sydämeeni harhanuolen.

Kiskon , sekä revin,
irti en nuolta saa,
sen kärki vielä sydämessäni
tuskaa aiheuttaa.

Kuin tähdenlento

Kuin tähdenlento,
nainen hoikka, sekä hento
niityn kasteisen yli käy.
Ei neidon sulhasta missään näy,
tuo tuuli surullisen sävelmän,
sen hyräillen nyt esitän.

On aika niittää kypsää viljaa,
vanhus kiikkuu, istuu hiljaa.
Pirttiin pienokainen sisään käy,
ei lapsen isää missään näy.

Leski leivän murtaa,
lapselle käteen antaa,
piimä leilin vanhus
eteen kantaa.

Aika jos taaksepäin käydä
voisi, niin menneisyys neidon
sulhasen, ja lesken miehen takaisin
tuoda voisi.

Lammen pintaan säde laskeutuu

Lammen pintaan auringon säde laskeutuu,
onnen hintaan suru suurin saappain tunkeutuu.
Ei koskaan onni kauan kestä,
jos ei murhetta, sekä surua pois pestä.
Eilen elin kauniin päivän,
aavistelin pienen onnen häivän.

Tänään surun saappaat jalkaan kasvoi,
painavat, kuin synnin taakka,
ei onni koskaan kestä uuteen aamuun saakka.

Nukkuva maa

Nukkuu maa,
jo nukkuu meri,
Norjan kansan uhriveri,
vuodatettiin turhaan.
Ei oikeutta ollut kansanmurhaan.

Runoilijan herkkä sielu,
surunmaassa vaeltaa.
Enkelinä taivaassa moni surmanuhri
tänä yönä lentää saa.

Ei ymmärrystä löydy mulla,
uni silmään ei tahdo tulla,
minkä suuren menetyksen
koki moni Norjan maassa.

Sanattomaan suruun yhdyin,
miksi ? satamaan nyt viimeinenkin
etsijöiden lautta,
kulki tuskanportin kautta;
sammutetuin lyhdyin.

Laiva sataman suulla

Laiva sataman suulla

Laiva satamaa kohti ui,
ehkä viimeinkin kaikki onnistui?
Kapteeni vahva parrakas ruorissa on,
keinuu laiva aalloilla kohtalon.
Nainen satamassa saapuvaa miestään
odottaa, joko merirosvo helminauhan
naisen kaulaan tuoda saa.

Jännitys suuri ilmassa on,
arvoitus myrskyn nousevan
kuinka vahva se on?
Saavatko viimeinkin toisensa,
taivas ja maa,
onko suojaisaa satamassa
viimeisessä rakastaa?

Unen laakso

Unen laakson helmeilevät vuoripurot,
kadonnut onnen aika jota kiinni kurot.
Pettymyksien, pelottavat peitot
unelmien yllä.
Yksinäinen kaipaava tyhjä syli,
tule ja lohduta sitä syleilyllä.

Hetket heikkouden,
niissä tuskaani huudan,
taistelevat keskenään lapset Israelin,
sekä Juudan,
Kelmeä kuu nousee taivaalle kyllä,
mutta kukaan ei koskaan lohduta minua syleilyllä.

Tahtoisin jo mennä

Tahtoisin jo mennä,
kasvattaa siivet enkelin,
ja sanoa lennä.
On liian aikaista lähteä,
kurkottaa kohti sammuvaa tähteä.

Kuiskasit korvaani äsken,
elä vielä muutama heti, kun käsken.
Mä olen sinun pieni suojelusenkeli,
enkä tahdo vielä et lähdet,
on aikaa vielä nähdä
syksyn loistavat taivaan tähdet.

Aika juoksee pakoon,
kuin paksu manillaköysi yli laivan partaan,
tekee minusta elämän uuden
suuren varkaan.
Kuiskaten mua luokseen
kutsuu veden mustan suuri syli.
Sydämen murtuneen päällä
painaa tuska, en pääse siitä yli.

Ei aikaa takaisinpäin pyörittää saa,
ei nousemasta voi estää aurinkoa
polttavaa.
Vain hetkeksi muistot tuskan pois vei,
unohdusta kaipuu salli lainkaan ei.
Muistot juuttui kallioihin,
kun hyökyaalto iski niiden yli,
sammui rakkauden ja toivon
uusi hetki.
Jäljelle vai jäi,
yksinäinen kaipaava syli.

Suru suurin saappain

Suru suurin saappain kulkee,
onnenportin taakseen sulkee.
Sulkakynällä kirjoittaa suureen mustaan kirjaan,
sinetillä sulkee oven surujenlaaksosta pois.
Oi jos minulla onnen maan avain jossain tallessa ois.

Oikeus ei voita,
niitä onnen tarinoita,
seireenien surulaulut,
ikävöivät ilottomat
mustat kivitaulut.

Seilaan seitsemällä merellä,
unissa soudan sormet verellä.
Merirosvomaan pahan kuninkaan,
sain sydämeeni ikuisesti asumaan.

Vastatuuleen

Vastatuuleen ainoastaan jaksan ponnistaa,
sieluni särkyneen palasia liimailen.
Tuuli ne irrottaa, erilleen vie,
on myrskyisä vallattoman sieluni tie.

Kahleita vastaan taistelen,
yksinäisyyteen kadoten,
hukkuvat sieluni iloiset hetket,
valonsäteiden valaisemat onnen retket
alle ajanhampaiden armottomien.
Rauhansatamaan reittiä tunne koskaan
mä en.
Täällä rakkauden valtatiellä
liftaan, onnea kaukaista
pois pakenen.
On tähdet silmistäni taas
hetkeksi sammuneet,
ehkä joku ne joskus
syttymään saa.

Raahen tuuli keinuttaa
sieluni särkynyttä kannelta
ainoastaan.
Taistelen vastaan,
maailma raatelee,
sun hiestusi laineet
sormiini tallensin.
Sinimustan kauneuden
kirjallisuuspalkintoon
kirjoitin.

Vihainen rekkamies.
seikkailee jossakin,
kahvikupillisen taas
tarjoisin.

Tyhjyys

Sen kaiken jälkeen saapuu tyhjyys,
laivani karille ajautunut on.
Tuuli kylmä, sekä meri armoton.
Ajatukset aallon pohjalla,
kirkuvat lokit sieluni sopukoissa,
tyyni rauhantunne on kaukana poissa.

Olen nähnyt sateiden saapuvan taas,
kadottanut kyyneleiden taidon joka
pyyhkivät ikävän pois.
Kuihtuneet onnen tunteet
sieluuni jää.
Olen kulkenut kauas pois,
ja palanut takaisin taas.
Olen ovellasi unohdetuin ajatuksin,
yksinäisyys on sielussani kuin
ennenaikainen syys.

Olen sanonut sen kaiken
mikä oli pakko sanoa,
nyt olen sielultani tyhjä,
sekä lohduton.

Kadotettujen laivojan satamassa

Lahdessa myrskyää,
tuuli aallot lyö korkeuksiin.
Unen aavoilla ulapoilla taas tavattiin.
Epätoivo kelmein eväin
aallokossa lyö,
kalalokki niemenpäässä
suurta kalaa lyö.
Laivani seisoo kadotettujen
laivojen ratamassa,
myrskyäväsää poukamassa.

Mykkyys iskee päälle nyt,
taistelun olen hävinnyt.
Huonot eväät mielenrauhani nyt syö,
tyyni mielenrauha se on nyt mahdoton työ.

Vaskinen kello

Hellästi heläjää vaskiset kellot,
ruiskukkia sinisenään näen pellot.
Valamon rauhaan kaipaa mieli,
runoilijan kiivas laukkaava kieli.

Kesänlapsi syksyä kohden,
ylittää veneellä tyynen lahden.
Aika on elää,
aika on kuolla,
aika on laihaa leipää
kynällä vuolla.

Minä menin vaikken mennytkään,
Kalevalan kansan karikoita kyntämään.
Kyiset pellot joskus leivän antoi,
mansikatkin mamma sieltä kantoi.

Taatto tahtoi perinnönkin antaa,
vaskisen vellikellon tytöllensä antaa.

Hallaamu

Hallavan aamun harsoinen vyö,
auringon säteiden tielle lyö.
Kesäyö on usvaa, keijujen taikaa,
vietämme luonnon juhlan taikaa.
Eletty elämä suonissa virtaa,
lyhentää elon päättyvää pirtaa.

Lapsi on pieni hetkisen ainoastaan,
aikuinen nuori, tai vanha muori
ajatukset lämmin kesä herättää elämään.
Seuraavan kesän vieläkö nähdä saan,
vai olenko valmis kaikesta luopumaan.

Merenneidon askelin

Merenneidon askelin vuoden kerran kävelin,
tuskaa jalat päällään kantoi,
veitsen iskut varpaat kantoi.
Juhannuksen tulessa paloin liekkimeressä,
sytytettiin suurikokko,
paloi liekki valaisi.
Poltin myöskin nahkani.

Tuskaa tuuli tuoda sai,
armahti kai maanantai.
Kesän riippukeinussa,
vieraita vastaanotin,
ystävät ne ilon toi.
Ajatukset karkeloi päällä tanssilattian
koin suuren tunnelman.

Jossain

Jossain rajalla joutilaisuuden,
herään hetkeksi tuntemaan
onnen sirpaleiden joukkomarssin.
Tämä elämä, täynnä tuntemattomien
ihmisten ohituksia,
totuutta näkemättä.

Elämättä aidosti,
joukossa yksinäisten seison,
viimeinen laiva on lähtenyt.
Satamassa asuu hiljaisten haamujen joukko,
pimeä laituri, ja sammuneet lyhdyt
majakkasaaren.

Tuskaa tunnen,
elämä jo liukui ohi,
huominen on eilisen kertausta.
Mikään ei muutu huominen on,
musta kuin sammunut telkkarinkuvaruutu.

Rakkauden liekki

Kynttilän sytytin,
paloi se hetken,
sammui päättäen onnen retken.
Liekki lämmitti ,
poltti liikaa,
arvet ikuiset
peittää piikaa.

Sydämen katkeran,
alkoi leikki,
se mies olikin pelkkä
häntäheikki.
Vihata en osaa,
rakastaa vain,
muistelen entistä
armastain.

Rakkaudesta rampa,
hiuksissaan helmikampa,
ajatusten arkisten juoksu.
Mielessäni aina säilyy
rakkauden, sekä ruusujen
tuoksu.