Varmana voimastaan
voi puolustaa heikkoa. Auttaa
avutonta nousemaan ojasta.
En aio aina kirjoittaa teille
sitä mitä kansa kuulla haluaa.
Homeista luuta kalman koira
syksyn tullen jossain loukossa
kaluaa. Eikä maailma huomaa
mitä arvokasta heitämme
lika veden mukana viemäriin
luonnon uomaan.
Nyt taas on aika syksyn
riisua päältään pois se ruskan
värjäämä kauneus, ja monta
sydäntä ahdistaa kaiken ankeus.
Kirjailija samaan aikaan
aamuyössä herää taas
kirjoittaa lausetta samaa,
pilkkujen, ja pisteiden bumerangia
pyörittää. Hänelle aamuyö
aina riittää maailmaa elävämmäksi
piiskaamaan. Hän on sanojen
kuningatar kantaa olematonta
valtikkaa, niin kauan kun
häntä kantaa tämä maa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti