Olihan se äsken tässä,
mutta haihtui pois.
Käskeä se sitä kukaan voi,
hymnirakkauden vain hetken
soi.
Näetkö paloarvet, jalassa
runoilijan?
Juhannuskokko oli joskus kai,
mistä hän paloarvet
jalkoihinsa sai.
Helppo oli olla vietävänä
myrskytuulien.
Paikoillansa ei pysy
silloin arki huolien.
Hovinarri suuren rakkauden,
sydämessään käry rovion.
Noitanainen roviolla kai,
paloarvet jalkoihinsa sai.
Kuka sen tulen sytytti,
kyyhkyt ilmaan päästi,
nainen syyttömästi
vangittiin.
Kahleisiin rautaisiin
laitettiin.
myrtinoksa hiuksiinsa
takkuisiin
taitettiin.
Punaiset hiukset liekkimeren
nuolemat, niin monet turhat
noitavainot, rakkauden
kuolemat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti