Asfaltti on armoton

Asfaltti on armoton,

kun kaadut missä sinut polvesi on.

Polvet ruvella,

saan kontata tätä maan kuorta.

Voi tuota lasta nuorta,

hän horjuu askelissaan,

paljon laastaria tarvitaan.

Äiti korjaa polvet nämä,

sanoo kasvot lapsen tuskan jähmettämät.

Silmät kyyneleitä täynnä,

sitä on tämä koko elämä.

Niin vain kävi, asfaltti ei ole ystäväni.

Joskus kesäisin, silti tuuli tarttuu

moottoripyörän renkaisin,

varaa kohti pyörä käy.

Määränpäätä matkalla ei näy.

Minä rakastuin mieheen,

joka on liian ujo.

Kasvoiltaan hän on komea, sekä rujo.

Oi mä tahtoisin tästä asfalttiviidakosta pois,

voi jos minulla siivet selässäni ois.

Nyt olen nainen epäkunnossa,

laastaria täynnä itsetunnossa.

Niin vaan kävi lempi iski

kuin asfaltti, se sieluni ruvelle pisti.

Miksi rakastuin niin ujoon mieheen,

ajoin moottoripyöräni puoleen tiehen.

Elämä on muutakin kuin moottoripyöräajot

Norjaan heinäkuussa.

Laastari ei auta murtumiin umpiluussa.

Täältä tulee, vapaus sekä avoin tie,

se vapaana kesätietä vie.

Ei päivistämme monetkaan historiaan jää.

Minä rakastan sinua,

koko sielustani, kuka sen tunteen sinne laittoi.

Kuka laastaroidun asfalttiruusun

maantienvarresta poimi, ja taittoi.