Muistan sen erään päivä,
kun taivas ylleen kääri
tummia nuttujaan.
Niin kaiken järjen häivän,
menin tuuleen kadottamaan.
Siitä suurta rakkautta,
mikä kansat saa kädet
yhteen liittämään.
Sitä tulin joskus runoin,
tänne maailmaan kiittämään.
Soi pilvissä laulu tuulen,
sen kaiun kaukaa kuulen,
kun heitän hetulaa.
Tiesin ,että erehdyin
kahden miehen kesken.
Kaksoisolentoja maa
voi päällään kantaa,
oudon yllätyksen
elämässä antaa.
Virneeseen vedän naamani,
yhdyn maailmanmerten paloon.
Anteeksi saa enkä,
vaikka miten matelen.
Nolouttakin voin suorin
ryhdin kantaa,
vaikka maailma kurjat kepposet
tekikin. Potkun niin julkean
voi erehdys pahanlainen perseelle
antaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti