Vuoden viimeinen Karjalan Heili

Me murramme leivän,
sen viimeisen palan vei hän,
joka hitaimmin ehti.

Jo varisee joulukuun viimeinen lehti,
Karjalan Heili se postiluukusta tippua ehti.

Rakettimainokset ,niitä tuijottaa kansa,
rivi-ilmoitukset hakee armastansa.

Jaakko-Teppo pakinoi,
ovikello viimein soi,
uutta vuotta odottaa kansa,
pakina pistää parastansa.

Mikä ansa, mikä loukko
piiritetty ihmisjoukko
lumisissa kodeissaan
i-podit korvissaan
pakkanen vaan paukkuu,
ja oma akka haukkuu.
Älä ota sitä naukkuu.

Nukkuva maa

Ruususen untaan nukkuu maa,
Sofiaa myös nukuttaa.
Naivit runot,
vanhat aatteet,
nukuttaa nyt univaatteet.

Nukkunut olen päivää kaksi,
unikeko vallan sai,
nyt on jo maanantai.

Uuden vuoden paukkeeseen,
sille uneen tilaa teen.
Toivottavasti joskus herään,
runon rippeet jostain kerään,
lauseiksi loihdin,
soinnuiksi soliseviksi,
ikikansan itkuvirsiksi.

Paha maailma

Maailma on muuttunut pahaksi,
hyvyys kovettunut vahaksi.
En itse parempi muita,
...pahuus kalvaa luita.

Rasisti basisti,
kaljaa kittaa,
ottaa Kiinalaisista miehistä mittaa,
pienet miehet potuttaa,
kun ne niin paljon jälkikasvua saa.

En ole rasisti,
en sitä kannata,
Suomalainen kansa pistää parastansa,
kituu voi huonosti,
rahattomuutta valittaa.
Elintason alariman kevyesti alittaa.

Naisen mitta

Mikä on naisen mitta,
sitä ei voi tietää mittaritta.
Verenpaine ,rasvaisuus,
kilogrammat ; karvaisuus.

Vyötäröllä makkarat,
unelmissa päivänkakkarat,
vilistävät pienet jalat;
vauvan syöttöjakkarat.

Aikuiseksi kasvaa nainen,
siitä taival vasta alkaa,
usein huutaa, polkee jalkaa.

Äksyää ja kiukkuaa,
sitten hymy vallan saa.

Viimeinen tuomio

Valmiina viimeiseen henkäykseen kumarrun,
on aika niittää, on aika kylvää,
on aika tullut luovuttaa.
Suruhuntuun piiloudun,
sen alle tukehdun.

Luo vuorikristallien,
ja taivaan revontulien,
sieluni kurkistaa,
kun maassa pakastaa.

Aukeana avaruus,
sen kylmä todellisuus,
kutsuu maista matkaajaa.

Viimeinen majakka jossain kaukana
hehkuu himmeten,
viimeinen lyhty kädessäni
palaa heiketen.

Tahtoisin jo luovuttaa,
ja lentää kauas jonnekin,
tai palata onnen aikaan
vielä kerran takaisin.

Taistelua päin

Tuulimyllyä kohti syöksyn vastaan,
rattaaseen nyt tartun,
kierroksen pyörivän nyt vartun.
Putoan, ruhje uusi ranne poikki,
jänis äsken ohi loikki.
Tontut ovat piilosilla,
pakasteessa jouluhilla.

Kysyn tuleeko meille joulu,
vaikka loppuu lasten koulu?
Kela otti hampaisiinsa,
Pam manifestin lähetti,
puuttuu yksi lappunen,
kela päättäköön nyt sen.

Huomenna nyt syöksyn juoksuun,
mukaan pakokaasun tuoksuun.
Virastoissa kilpajuoksu,
että saadaan jouluntuoksu,
kotiin pieneen Marjalaan;
tänne Pohjois-karjalaan.

Tänään lennän

Tänään lennän, runoratsu laukkaa,
varon saalistavaa muuttohaukkaa.
Sointu kasvaa suureten,
luo runoon laulun sävelen.

Kaikuu avaruus, on uusi tilaisuus,
kasvattaa elämää,
jota silmin ei kukaan nää.

Atomien aikakausi,
tiedemiesten tilaisuus,
keksiä uusi salaisuus,
mutta rakkautta pysty eivät
oikein analysoimaan,
uskon yhä sen salaisuuden
voimaan.

Kadotettu joulu

Kadotettu joulun aika,
särjetty lumo, taika.
Lapsuuden kultamailla,
joulu oli hyvä aina.

Lahjat kaikkein runsaimmat,
joululaulut ihanat.

Kuu

Kuu kurkistaa kaukaisuuteen
,luo kelmeän valon keittiön ikkunaan.
Avaruuden aikataulut, suistuvat radaltaan
...mustaan aukkoon.
Kuuleeko maa,
joka kohta katoaa,
silloin sanattomuus vallan saa,
pimeys alla pilvien.

Tyhjääkin tyhjempi pää,
sielu pois häviää,
ei yhtään maankamaralla kävijää.

Kaiken peittää jää,
ei missään elämää,
tuhottu kaikki on
Jumala jätti jäljelle ainoastaan kuutamon.

See more

Sinä Lähdit

Sinä lähdit, silloin ei ollut enää tulevaisuudelle aikaa.
Oli vain eilisen muistot; ja arvet,
niin terävät kuin härän sarvet.
...
Aika oli kadonnut surujen uomiin,
ja kuoleman raskaus painunut ennen niin eloisiin luomiin

Kivi sydämen päällä

Kivi päällä sydämen,
raskaammaksi kasvaa,
verenpaine melkoinen
suoniani rassaa.

Koskee viiltää kiristää,
tuskin mikään piristää,
loputonta tuskaa.

Tuska pahin päälle lyö,
niin pimenee myös tähtivyö.
Sammunut nyt valo on
sielun oman auringon.
Vyöryy päälle tsunami,
tuskan aallot voimistuu,
kaiken pois altaan pyyhkii.

Hetken nainen kaikkein surullisin
lohduttomasti nyyhkii.
Sitten sammuu kyynelien
loppumaton virta,
pimeyttäkin mustempi on
elon kankaan pirta.

Kivi rinnan päällä painaa,
onni maailman on vain lainaa,
tahtoisi hän olla vain vainaa.

Olemme lapsia Marjalan

toivomme äänemme kaikuvan kauniina sointuina taivaisiin.
lailla enkelin äänen me laulamme.
Laululla Luojamme kiitämme.

On monta ihmettä uutta suurta,
on aihetta laulun juurta.
On juttua tavatonta,
on monta laulajaa nuorta.

Me laulamme innolla nuoren,
nousemme päälle vuoren,
joka äänemme kauas kantaa.
Ilon monelle kuulijalle antaa.
Aurinko äänemme kultaa,
hopeoi äänemme soinnun.

On kuoromme nouseva voima;
soittomme haparoiva,
kauniisti silti se kantaa;
ilon monelle laulumme antaa.

Mustat lesket

Sofia haudalle kumartuu hiljaa
hyväilee hellästi sinistä liljaa.
Itsenäisyys, itsepäisyys
veteraani Suomen;
vain siksi meille koitti valoisampi huomen.

Alla tuomen makaa isoisä arkussansa,
hän pystypäin puolusti omaa Suomeansa.

Sotalesket Suomenkansan jäivät alle uhriansan.
Lottana mummoni rintamalla,
hänkin lepää jo nurmen alla.

Revontulet

Revontulten lailla mieli levoton,
leiskuavat värit öisen auringon.
Runoilijan sielu peilaa elämää,
lapin taian kutsu sitä ei toiset koskaan
nähdä saa.

Ajatuksen lento joskus katkeaa,
kyynel kovin hento posken kostuttaa.
Aava kaira kutsuu öistä kulkijaa,
kaamosaika kutsuu , sielu vaeltaa
öistä raja-aitaa susi kiertää saa.

Taivaan myrskyt nousee kuu, kun pilkistää
revontulten leikki unet hävittää.
Lapin taika joskus sydämeni vei,
loputtoman muiston lapsuudesta tuosta,
annan niiden juosta avaruuteen lentää
lailla tähti vyön.
Lumo; outo taika iskee päälle taas,
revontulia katsellen valvon tämän yön.

Joulun odotus

Näistä aineista rakennan joulun,
tonttutohinoista Marjalan koulun
joulunodotus voikin alkaa,
lapsoset leikkiin nostavat jalkaa.

Kuusipajassa ohjasin minä,
sisko siivillä enkelinä.

Mummo puurosta mantelin
maistoi, Tiina piparin suuren paistoi.
Katri pikkujoulun koristeli varmaan.
Koulu 10 vuotta tänään nyt täyttää,
aurinkoiset kuoro ensin ääntään käyttää.

Marjakka puheen pitää ääntään käyttää,
tältä joulukuun alku näyttää.

Elävältä haudattu

Elävän leski, elävä muumio
haudattu rakkaus,
sammutettu hehkuva liekki ,
ja huuma.

Helvetti palaa,
tuska on kuuma,
huutoa täynnä
avoimet haudat.
Naulattu sielun ikkunoihin
laudat.

Pahuus on polttanut rakkauden alta
apua huudan nyt Jumalalta.

Käteni ristin, jälleen kerran
taivasta kohden polvistun
nöyrryn käsiin Herran.

Tuonelan portti voisi apua antaa,
Jeesus vain tuskaani apuna kantaa.

Itkumuuri

Itkumuurin rakennan,
alle suuren pihlajan.
Punaisena marjat sen,
piilottaa joka kyyneleen.

Joskus on itkumuuri,
aivan liian suuri.
Runosuoni silloin hukkuu,
runoilijan sielu vain nukkuu.

Rakasta kärsi ja unhoita,
rakkautta ei mikään voita,
kohta kukkii kurjenmiekka,
lentää suuhun lentohiekka.

Unelmien ilmalaivan,
ehkä silloin esiin kaivan,
purppurainen pilven suu
taivaalle kulkeutuu,
muodostaa suuren sydämen
rakkaudesta Jeesuksen.

Leski

En vielä tahtoisi yksin olla,
kanssasi tahtoisin kävellä kuutamolla.
Leski ja yksin,
ei ketään sylityksin.

Suru on vallan surmaava miekka,
kyyneliin kastui kuiva hiekka.

Itken itkua lohduttoman,
tahtoisin joskus surusta loman.
Tahtoisin miehen ikioman.

Arkku on auki,
jään alla hauki,
arkkuun tahtoisin nyt tai huomenna,
ole hyvä ,ja tuska tämä suomenna

Viimeinen tuomio

Viimeinen tuomio,
poissa muusta huomio.
Roviolle noitanainen,
joutuu sekä uskovainen,
sama siinä mitä mieltä
pahuus puhuu samaa kieltä.

Ulkokultaisuus vallan saa
kansa pilkkaa Jumalaa.
Enkelini kultasiipi mustan saasteen
läpi hiipi,
mustana ja uuvuksissa
tänään Tampereella rakennuksissa.
Kaikkia ei voi pelastaa

Helsingissä silta romahtaa.
Uutiset taas mieleen jäivät,
lastenkodin adressiin minä
nimen kirjoitin.

Eksynyt

Minä pimeyteen kerran eksyin, katosin.
Kaiken maailman sisälleni patosin.
Tuska poltti pintaa,
ja maksoin kovaa hintaa
kolhuista maailman.

Nyt kannan synnin taakkaa,
ja ruokin kirkon naakkaa
etsiessä oikealle polulle takaisin.
Jos usko toivo jossain
käsikkäin sovussa kulkevat,
niin suljen unelmistani pois
ajatukset eksyneet julkeat.

Pois heittäkäämme ulkokultaisuus,
ja sydämiimme istuttakaamme
lähimmäisen rakkaus.

Lunta

Valtakunta täynnä lunta.
Pesässänsä karhut saavat
nukkuessaan säärihaavat.

Eduskunta kohta nukkuu,
torkkupeittoihinsa hukkuu,
unet ovat pahanlaiset,
heitä vaivaa painajaiset.

Rahaa puuttuu sieltä,
täältä,välttyä ei voi pakkas-säältä.
Roskalaatikoissaan lämmittelee kansa.
Vuokrat nousee;
pitenee vain leipäjonot.
Kirpparilta ostin monot;
Näin vältän leipäjonot.

Suru

Suru puserossa,
siinä mustassa pitkähihaisessa, jossa
otan vastaan hautajaiset.
Lauantaina taas lapioidaan
arkulle multaa,
haudataan ystävä,
jonka sydän oli kultaa.

Kaipaamaan jäävät vaimo
ja lapsi,
tunnen oloni kamalaksi.
Suru ei poistu enää kai koskaan,
hukkaan päiväni kyyneliin,
tuska ei haihdu ,
päivä ei vaihdu.
Samaan päivään surulliseen,
herään aina vain yhä uudelleen.

Joulu lähenee

Kun satuttaa haluaa,
kyy kielen kärjen teroittaa,
ja kaikki viisaus katoaa.
Se pahuus koskee pistäen,
kuin kyyn myrkyn leviäminen.

Taivaastansa Jumala,
on kansansa nyt valvoja,
käy kansa nöyrä hiljainen
luo sanan valtaistuimen.

Rukoillen nyt kansa käy,
homous ei päälle näy.
Takaa pilviverhojen,
nyt Tommy meille vilkuttaa,
runon sointi kilkuttaa
kulkusissa joulun soinnut saa.

Saapuu joulu maallinen,
nyt seimelle toivon Jeesuksen,
lahjavuoren alle en jää,
sataa lunta pyryttää.
Silmäni mä maahan luon
ja rukouksen ilmaan suon.
Joulurauhaa toivon vaan,
ja terveyttä maailmaan.

Asunnoton

Pimenee

Kohta pimenee, iltaan himmenee.
Keli viilenee,
kansaa palelee,
mi nukkuu taivasalla.

Eduskunnassaan torkkupeitoistaan,
nyt täysin nautitaan.
Sanomalehteen kääriydyn,
kun roskalaatikkoon ahtaudun
taas öisin nukkumaan.

Vaan tähdet taivaalla, voi hetken tuikkia
on asunnoton viluinen ja Karpokin
telkarissa näytti meille sen.

Rakkaus

Sydämeen kerran iskeytyi miekka,
vereen vieressä värjäytyi hiekka.
Reikää sydämessä aina kannan,
tuskan sieluni vallata annan.

Rakkaus satuttaa aina liikaa,
se ei ole mitään valioliikaa.
Tuskaa vain syvällä aina kannan,
hymyn huulilla näkyä väkisin annan.

Rakkaus on rankkaa,
suru on vankkaa,
en tätä enää enempää tankkaa.

Kohti isänpäivää

Menetyksiä menetyksien perään,
aamuyöllä itkuuni herään.
Poistumassa nuori sukupolvi ennen aikojaan,
syöpä salaa tekee tuhotaikojaan.

Itkumuurin kyyneleistä rakennan,
taas päivän eteenpäin pakerran.
Isänpäivä kakku leivotaan,
ja päivä jatkaa kulkuaan.

Poistuuko joskus suru suuri
vai korkeuttako kasvaa itkumuuri ?

Kohti isänpäivää

Menetyksiä menetyksien perään,
aamuyöllä itkuuni herään.
Poistumassa nuori sukupolvi ennen aikojaan,
syöpä salaa tekee tuhotaikojaan.

Itkumuurin kyyneleistä rakennan,
taas päivän eteenpäin pakerran.
Isänpäivä kakku leivotaan,
ja päivä jatkaa kulkuaan.

Poistuuko joskus suru suuri
vai korkeuttako kasvaa itkumuuri ?

Suru

Naisen silmin, miehen korvin,
hetken vielä täällä lorvin.
Yksin istun koko illan
valon luona kaarisillan.

Teroittelen sanan miekkaa,
jäätikölle paiskon hiekkaa.
Menetetty onnen hetki,
vanhuuteen vain käy taas retki.

Loppunut on onnen aika,
poissa lumo , ja kaikki taika.
Sydän rikki sirpaleina,
usko toivo riekaleina.

Rikkinäinen mieli

Sielu on rikki,
ilo on poissa,
tuska vaan viihtyy karkeloissa.

Ei lohtua mistään,
pala on poistettu unelmistaan.

Ystävä poissa, tyhjyys jäi.
Enkelin kanssa käsikkäin.

Maailman hautajaiset

Sofia soutaen kanavaa käy,
ei miestä Sofian missään näy.
Arkku on naulattu,
kansi on kiinni.
Kirkossa juotiin ehtoollisviini.
Suruhunnussa Sofia,
jälleen käy,
eilisen muistot vain vierellään
joutsenet viimeiset lentivät etelään
Vain muistot siiville nousevat lentämään.
Vuodet on vierineet painollaan,
nainen on painunut kumaraan
usko on säilynyt Jumalaan.

Kaikki on mennyt, kaikki on poissa,
kalat on kuolleet kuivissa joissa.
Maailma viimeistä tuomiotaan odottaa,
kunnes kaiken elämän kadottaa.

Miinan peltiset lehmät

Jos lehmät lentäisivät,
ne kaukomaille entäisivät.
Ajasta Helsingin Miinan lehmät vain mieleen jäivät,
on takana nekin metelin päivät.

Keravan kauniit rypsipellot,
kilkattavat lehmänkellot;
vainioilla vaienneet.
Aittapolut kiinni kasvaneet,
leipä on kapea kuivanlainen.
Kumaraan painunut navettanainen,

Eu määrää siellä ja täällä,
korvat merkitty hyvällä säällä.
Lehmä on lehmä,
ja nainen on nainen.
Loukkaus lehmälle on
kauheanlainen,
naista kun lehmäksi nimitetään.
Islamin naiset kivitetään;
syntien tähden.

Nyt lopetan tämän runoilun,
toisaalle lähden.

Sanaton aamu

Sanaton aamu sateen yllä,
maailmalle vastaan viimein kyllä.
Enää ei tänne kesä yllä,
pakkanen vaanii syleilyllä.

Marraskuun aikaa,
joulun hiipivää taikaa.
Metsissä kohta raikaa,
ja kaikaa.
Routa valtaa maan,
luo pohjan talveen saapuvaan.

Hauta on kaivettu,
seppele ostettu,
syövälle tuskin mitään kostettu.
Ystävä lähti,
tyhjeni koti,
otetaan muistolle kuuma toti.

Jyrkkää

Jyrkkääkin jyrkempi Juurakon Hulda
katselee maailmaa rappusilta.
Paketoitu pellot avaranlaiset,
vapaita kahleista uudenajan naiset.
Sohvi ja Sofia sanoja laukoo,
siinä naiset suutansa aukoo.

Maailma on siirretty sähköiseen aikaan,
luotamme enää virtuaalitaikaan.
Sanoja lauon yksi tai kaksi,
sitten muutun sanattomaksi.

Aika on aivan uudenlaisen itkuvirren,
unohdettu taika Juurakon hirren.
Laki ja nainen, arkiset hetket
aloitamme nousevan päivän retket.

Hiljaisuus

Minä hiljaisuudesta maan
voimaa saan.
Kiireeseen, meluun
usein tukehdun.
Ei aivoilla ajattelemisen tuskaa,
puolikuollut ihminen,
viimein tajusin sen.
Kirjoittaa jos voisin,
niin ilmoille soisin,
ajatukset avarat.
On aivan turhaa monet maalliset tavarat.

Runoilijan ruukku sisälläni,
täynnä sekalaisia sanoja,
vailla oikeaa paikkaa.

Hiljaisuus; ja suuri tuska,
vailla uutta ajatusta.
Menetetty ystävä
matkalla toiseen maailmaan,
kivuttomaan parempaan.

Syöpä niittää suurta viljaa,
vaikenen ja olen hiljaa.

Marraskuun aamu

Kadonnut sukka, ja takussa tukka.
Kuihtunut syksyn viimeinenkin kukka.
Hiljeni talo, ja sydämen palo,
kouluun lähti porukka.
Marraskuun aamu,
ja halloween haamu takana selän,
ehkä vielä hetkisen elän.

Auto on rikki, ja selässä tikki.
Soita röngteniin aika,
ja unohda viimeinkin lumo ,ja taika.

Kirjoitin lauseen, ja kirjoitin kaksi
marraskuu tulkoon lokakuuta paremmaksi.

Tuonen enkeli

Tuonen enkeli varjostaa
sairaalan sänkyä kapeaa.
Ystävä matkan päässä nyt on,
syöpä on päättävä matkan kohtalon.

Sanojen arkku tyhjä on
kaipaus jälkeen jää lohduton.

Raunioista rakkauden

Raunioista rakkauden,
kaarisillan meille teen.
Vaikein polku aina on,
kivinen ja mahdoton.
Tuskaisin on onnen tie,
joka läpi karikoiden vie.

Suunnaton on avaruus,
siellä uusi tilaisuus,
lentää lailla enkelin,
jonka kauas kadotin.

Maille noille autuaille,
utopian taikamaille,
sadun keijut vaeltaa.
Eeva maistoi omenaa,
syntyi tämä maailma,
synnin paikka katkera.

Käärmeet uhka katalin,
taasko syntiin lankesin?

Jotenkin oudolta tuntuu

Jotenkin oudolta tuntuu tänään maailma tää,
enää en arkeen usko, kun syksy jäljelle jää.
Taivastenvaltakunta on ainut,
joka jotakin merkitsee.

Jumalan tahtoon, kun taivut
se tahtosi murtanee.
Ihmisen mieli on kova,
nöyrrytä mielesi,
se paremmin palkitsee.

Usko, ja toivo kädessä
herran, kun kuoleman
portista käyt viimeisen kerran.

Enkelin kirkkaus elämän tiellä,
varjelus suurin mitä tunnemme siellä.
Päivien hehku,
ja iltojen kajo,
poissa on nuoruuden into,
käy elämänkaaren alas ajo.

Siunaus kirkkain sateenkaaren,
siunasi pappi ystävän kalliin
alle hautapaaden.

Heräsin jälleen

Heräsin jälleen unesta kerran,
aamun lapsena Herran.
Uni oli pitkä, ja synkänlainen
en tahtonut olla unessa nainen.

Tuskaa sydämessä kannan,
hetken sen muille näkyä annan.
Ikuinen lapsi runoja rustaa,
päälle uskon ja toivon
kaiken perustaa.

Aivoni nukkuvat viikon tai kaksi,
sitten muutun taas kirjoittajaksi.

Syksyn lehdet

Syksyn lehdet jälleen syliin lankeaa,
en koskaan pety syksyyn, se ei ole ankeaa.
Värit ruskan kirkkaudessaan taas värjää maiseman,
ja sienet metsän täyttää , ainoastaan lintuaurat taivaan
tuo hetken haikean.

Ei vaikeutta mitään,
nyt katson kauas itään.
On syksy oudoin koskaan,
en sitä vihaa joskaan,
kadut hukkuu jossain moskaan.

Näin kuolleen karhuvauvan,
se tuskin eli kauan,
oli auton alle jäänyt ressukka nälissään.
Se surullisen muiston,
nyt sydämeeni juurruttaa,
se elää siellä hetken.
Kuljen läpi puiston,
ja jatkan elämää.

Yksin elän taas päivän,
en anna voittaa tuskan häivän,
olen taas päivän lähempänä kuolemaa.

Heräsin jälleen

Heräsin jälleen, syysunesta viestin kirjoitti hän
ystävälleen.
Soi murheellisten laulujen kaiut,
unessa taas näin sut.

Kevät keskellä syksyn,
taas talvea varten kypsyn.
Valmistun vastaanottamaan kylmän ,ja jään
hiljalleen hyväksyn viilenevän sään.

Lokakuu lohduttaa talvea kohti,
hetken taas aurinko kirkkaana hohti.
Tieni taas unelmiin kesäisiin johti.

Kuoleman virta, satoa korjaa,
voi tuota tyttöä nuorta ja norjaa.
Mieli on kiivas ja luonto on karu
mielessä satu tai eilinen taru.

Suomen kieli

Suomen kieli,
kaiken nieli,
Ruotsiin ei tee enää mieli.
Leipä kapea omasta maasta,
olla ei julkea ylpeä
kadotetusta karjalasta.

Erilaisuus, samanlaisuus
niistä syntyy salaisuus,
juuret ovat juurakossa
vanhan ajan karjakossa.

Karjala ja kansan mieli,
siinä oma murre kieli,
kohta uhkaa oven pieli,
suulasta runoilijaa,
höpökielen punojaa

Rauha

Tyyni rauha vallannut on maan,
äiti väsynyt katsoo lasta nukkuvaa,
viimein uni vei sankarin.
Oli tuonen kutsu musta,
suru ankarin.
Jouni joutuin pois korjattiin,
peiteltiin tyhjä arkku
ruumis tuhkattiin.

Hautajaiset, suuri hiljaisuus
päivä hetken paistaa,
sitten sammuu tähti
viimeinenkin,
luonnonkulku tekee
saman lenkin.
Tyyni rauha, valtaa
surusydämenkin.

Valmis lähtemään

Valmiina lähtemään,
jos minut pyydetään kotiin Herran.
Riisuttu toiveista ,kaikesta turhasta
toivottavasti viimeisen kerran.
Kipeää, maailman taudit väsyttää,
kaikesta luopunut olen sen verran.
Valmiina lähtemään,
jos aikani tullut on,
satosi korjaa ,
älä kiduta enää,
valmista savea muokattavaksi
sama se on elänkö päivän tai kaksi.

Kaksoset pienet jää kaipaamaan äitiään,
muille olen aivan arvoton

Syyskuu

Kuunsilta kulkee yli Marjalan,
jotakin ehkä kirjoitan.
Valot öiset sillan kaarien,
paistaa ikkunaani hyväillen.

Yksinäisyys, ystävyys
siinä lämmin syys.
Kuiskaa tuulet Marjalan,
sua kaipaan yhä rakastan.

Kanava katsoo kaivaten,
kesän äänet kuuluu kuiskaten,
puissa rannan aution.
Syyskuu sytytän nuotion,
niemen kärkeen suojaiseen
ystävälle paikan viereeni teen

Sammuiko runosuoni

Sammuiko runosuoni,
viimeinkö hävisi juoni.
Kitkeriltä sanoilta
tuliko loppu.
Taukosiko viimeinkin
sanojen hoppu?

Syyskuu saapui,
runoilu kaatui,
kirjoitanko enää koskaan,
hukkuminen tekstin roskaan.

Hävisi tarmo,
haihtui sanojen armo.
Tuskaa ja murhetta
kuka kuskaa?
Loppu ja loppu,
ääretön hiljaisuus,
tyhjä paperi,
siinä tilaisuus.

Riman alla

Riman alla,
taivasalla, itkumuuri liian suuri.
Kyyneleistä syntyy virta,
liian musta elon pirta.

Taivasalla ilman rauhaa,
syksyn myrskytuulet pauhaa.
Paha syksy, pahin mieli
vuosiin ei ole ollut näin musta kieli.

Tyhjää, vailla iloa
naurua nolla kiloa.
Tahdo en tehdä mitään,
katseen käännän hetkeksi itään.
Usko en ilon päivään,
kesästä nyt muistot jäi vaan.

Kylmä saapui liian varhain,
poissa ystävä nyt parhain.
Rinnan päällä kivi painaa,
onnen hetket oli vain lainaa.
Olla tahtoisin vain vainaa,
ei mitään syytä iloon enää.

Jäävuori

Jäävuori päällä sydämen,
Titaniciksi tahdo en.
Soi laulu ta ta taa..
ja yhä jäätä sataa vaan.
Rummutus on armoton,
rakeiden rytmi tauoton,
on loppu tullut kesän tään
syksy saapunut on elämään.

Kesä kuumin poistui siis,
siitä liekkö päivää viis,
armoton tämä syksy on,
vie elämästä nautinnon.

Jäävuori päällä sydämen,
Titanicksi tahdo en.
Soi laulu ta ta taa,
ja yhä jäätä sataa vaan.

Kuljen katua Joensuun,
askelet lyö äänet katuun,
en usko enää kesän satuun.
Poissa lämpö armoton,
ja kansa kylmissään tarmoton.
Yhä sataa vaan, ja yhä
ovat paikallaan tori mummot
kuitenkin, vaikka kesän menetin.

Tyhjyys

En kirjoita mitään,
tyhjyys paperille leviää,
ei sanaakaan enää.
Ei syksyn kaudesta,
ei siitä ettei aika ehkä
riitä kokea kaikkea.

Kohta elämä sammuu,
hetken puhallan hiipuvaan
hiileen,
olen valmis lähtemään,
jos minut siirretään
pilvisille maisemille.
Sielu ylle sateenkaaren,
ruumis alle hautapaaden.

Ei katkeruutta lainkaan,
valmiiksi kaiken olen tehnyt,
vilja on kypsää niitettäväksi,
jos aikani tullut on liitettäväksi,
joukkoon enkelien,
maailmassa kiinni enää ole en
.

Väsynyt enkeli

Tahtoisin lentää kirkkauteen,
päälle sateenkaaripilven,
täällä maan päällä,
joka säällä olen orpo ainoastaan.
Jalat heikot horjuvaiset
huojuttavat lastaan.
On suojelusenkelini väsynyt aivan,
kun teen hänelle suuren vaivan.
Takaa suuren pilvilaivan,
ajatukset esiin kaivan,
paperille pujottelen
niitä sitten tuijottelen.

Yö vaan huoneeseen hiipii hiljaa,
kaataa väsynyttä viljaa,
viikatemies vaanii nukkujaa.
Syvään kuorsaukseen,
herää vaimo, ja
kääntää selän miehelleen.

Yö on tuskainen ,käy pimeys päälle
miekaniskun lailla,
on uneton nainen onneton ja toivoa vailla.
Lailla moukarin lyö kellon viisarit,
ääni voimistuu ja unet unhoittuu.

Näet enkelin nyt väsyneen, se yhä
istuu uudelleen,
ei siivet revenneet voi kantaa
eteenpäin.
Nyt kuolema saapuu,
ja nostaa viikatteen iskuun viimeiseen.

Linnunradan tuolla puolella

Mitä on linnunradan tuolla puolella,
sitä mietin joskus öisin,
kun suljen verhot huolella,
ettei loista tähdet
huoneeseen pimeään.
En kestä että lähdet,
kyynelmereen hukun
yli tulvivaan.

Kauaksi on kaipuu,
kun syliisi en päässyt lämpimään,
vartaloni taipuu tahtiin nyyhkytyksen,
kuolla tahtoisin ikävään.
Tulvii kanava Joensuun,
nyt virtaa kyyneleet,
ja suru tuskin
veden tuloon hukkuu.

Jossakin parit onnellisena nukkuu,
nyt on elokuu,
korjaa maamies jossain viljaa,
jossain onnettomat
suureen ääneen nyyhkyttää.
Kyyhkyt toista kertaa tänä kesänä
etsii seuraa jatkaa sukuaan.

Elokuu ja elonleikkuu,
surusilmät suurenlaiset,
missä yksinäiset naiset
kyyneleitään vuodattaa.

Mitä on linnunradan tuolla puolella,
sitä mietin joskus öisin,
kun suljen verhot huolella,
ettei loista tähdet
huoneeseen pimeään.
En kestä että lähdet,
kyynelmereen hukun
yli tulvivaan.

Elän päivän kerrallaan

Elän päivän kerrallaan,
hiljaisuus käy yli maan,
aika tuonen kellojen.
Kuulen kaiken yli hiljaisuuden,
miksi yhä kirjoitan,
se kantaa yli virran synkimmän.

On aika tullut luovuttaa,
tuska vain nyt kiduttaa,
ei järkeä, ei kanssakulkijaa
vain yksinäisyys satuttaa.
Se tuskan voiman monistaa,
kertoimilla korottaa.

Kaiho kaiken kadottaa,
tulevaisuus pelottaa,
pitkä yksinäisyys
tunnen sen.
Särjetty on kielet kanteleen,
virittämätön harppu uus,
poissa suuri tulevaisuus.

Kylmä kuin jää

Kylmä kuin jää,viiltävää;
kuuntele en.
Siivissä tuhkaa,
polttavaa uhkaa.
Surujen kaivo,
murheiden ruukku,
pimeä suljettu
painava luukku.

Usko ja toivo
ainoastaan,
joskus lohduttavat
synkkää lastaan.
Aika on tullut sateenkaaren,
aika satujen kauhusaaren.

Armoa anoin,
kitkerin sanoin,
saanut en mitään;
katselen itään
Moskovaan suuntaan.
Liekkien meri,
viaton veri,
maahan vuotaa.

Jumala niittää
elon viljaa,
syntinen valittaa
aivan hiljaa.
Usko ja tuska
kuuluvat yhteen,
Ruuth sitoo kansojen
lyhteen.

Aika lähenee
viimeisen elonkorjuun,
trombin iskiessä
jalkani horjuu.

En uskoani kiellä,
aika on tullut kyyneleet niellä,
armoa anon,
sammuessa viimeisenkin elämän janon.

Naisen silmin

Naisen silmin,
miehen korvin,
kierrän kehää hetken lorvin.
Jotakin, jos sanon,
ei kuule, ei muista.

Rakastaa, ei rakasta,
Kasvun paikka;
ei tahdo luovuttaa,
sotkee kaiken,
särkee kaiken.

Itselleen ei minua
huoli,
toiselle ei anna.
Jalkani, kun murtuu
ei tue minua
ei kanna.

Mitä tahtoo mies?
Satuttaako vain,
miksi niin paha julma,
miksi kohdalleni
julmuutta kerääntyy vain.?

Kaunis päivä jossakin

Päivä kaunis olla voi,
jossain kaiku rakkauden soi.
Jossakin on toive maa,
jossa kasvaa unelmaa.
Maa kaunis enkelten,
kirkkaudesta täyttyen,
pilvilampaat mellastaa,
kiertää suurta hattaraa.
Sinne minä tahtoisin,
lentää lailla kerubin.

Siipeni on mustuneet
Moskovassa palaneet,
kytee sulat vieläkin.
Metsäpalon selätin,
unelmissa ainoastaan.
Haaveet suuret purppuraiset,
kaikilla on erilaiset,
minä toivon ainoastaan,
lepoa rauhaa maailmaan.
Suuren suuri toive on
unelma niin mahdoton.

Palanut ja revitty maa

Palanut ja revitty maan,
huutaa suureen ääneen pelastajaa.
Uutisissa kaatuneita puita,
vaiti on aika,
savuava taivas,
liekit Moskovaa kuumentaa.

Naamakirjan sankarit,
lohduttavat naapuriaan,
mieliala maassa,
joskus enkelit taivaassa
suojelevat lapsiaan.
Liekeissä olkinainen,
katoaa savuna taivaisiin.

Jotakin suurta

Jotakin suurta,
jotakin pelottavaa,
piilotettu totuus
etsii paljastajaa.

Keskiviikon keveys
valtaa viikon,
torstain totuudet edessäpäin.
Aika on arvoituksien,
kuumien polttavien tunteiden.
Heittäydyn huumaavaan
huolettomaan päivän.
Painajaiset poissa,
suljettuna noissa
aivojen pimeiden sopukoissa.

Kesä tämä vain jatkuu,
loma kohta loppuu,
syksy saapuu hiipien
sitä pelkää yhtään en.
On aika lämmön polttavan,
on hetki kesän poistuvan,
rytmi luonnon kiertokulun,
se on rytmi elämän.

Planeetat radallaan

Kuin planeetat radallaan sivuuttavat toisiaan,
niin minä sinut ohitin,
palatakseni joskus kohdallesi takaisin.
Itsekkyys, ja tiukat aatteet,
ideat ja boheemit aatteet.
Rukous, sekä tahdonvoima
enkelten laulun patinoima.

Äsken luulin taas,
etten kirjoita enää milloinkaan,
mykkyys mielen valtasi,
ajatukset juoksevat salpasi;
lukkomuurin taa.
Sana taikka kaksi,
ei tee maailmaa paremmaksi,
tietoisuuden muurin rikkoo.
Tyhjyys kiertää radallaan,
palatakseen takaisin uudestaan.

Mykkä nainen sanoillaan,
kirjoittaa,ja kirjoittaa,
lukossa on puhearkku,
alla tilkkutäkki farkku.
Telepatiaa siellä täällä,
olen usein itsekkäällä päällä.

Unten maille vaellan,
ehkä löydän unelman,
jostakin avaruudesta,
kiertotähden vanaveestä.

Yhä uudestaan

Yhä uudestaan palat liimataan
saviruukun särkyneen,
jälki kyyneleen
kuivuu uudelleen.
Lähtökuopissaan on
ruukku kasaan liimattu.

Taas joskus tulee mies,
joka särkee ruukun kukaties,
pois unhoittuu taas vaarat elämän,
ja taas saan kokea ruukun särkyvän.

Siru sirulta vaan ruukku kasataan
sitä odottamaan, että särkyy uudestaan

Luonnon lapsi

Luonnon lapsen maailman
sain lahjaksi syntymän,
säännöt monet turhanlaiset
rajoittavat elämää,
niitä kierrän kaarran hyljeksin.

Sääntö tärkein viisain on
älä loukkaa, särje toisen omaa.
Elämä on joskus somaa,
joskus loukkaa mainostus,
omaan napaan tuijotus.

Syyllistyn siihen kai itsekin,
täydellinen olla tahtoisin.
Rakkautta, suvaitsevuutta,
päivää hyvää toivon uutta
ihmisille maailman.

Omaksi iloksi kirjoitan,
jotkut säikkyy runoilijaa,
tahdo en nyt mainostaa.
Ystävän joskus menetän,
kun näitä kirjoitan.

Täydellinen ei ole kukaan,
ota tai jätä ystävyys,
kohta jälleen ompi syys.

Suruviesti

Suruviesti saapui äsken jälleen,
on menetetty
ystävä, hän hyvästi jätti
elämälleen.
Päivän alku surullinen,
lähtösi koskee,
rintaani puristaa.
Mitä nyt, mitä teen
kaikki peittyy kyyneleen.

On aika elonkorjuun jälleen,
vie viesti korkeuteen,
on tuskallista luovuttaa
,kai jossain joskus
tapaamme jälleen.
On aika jäähyväisten,
on aika luovuttaa,
mutta muistot rakkaat
jälleen voimistavat ikävää.

On kaipuu lapsuuteen,
on ikävä leikkiin yhteiseen.

Mä sinut menetin,
juuri kun uudestaan tavattiin,
ilo vaihtui ikävään,
suremalla nousen
tähän päivään nousevaan.

Elokuu

Oi saavu luoksemme jälleen
suuri elokuu,
tuo kypsyvän viljan tuoksu,
ennen kuin ruoho lakastuu.
Tuo muistot alkukesän,
laita ne kehyksiin kultaisiin.

Laita linnut palamaan
maihin kaukaisiin,
laita lappiin terveiset ystävälle
,laita kaikille muillekin.

Tuo rauha, ja tyyni hetki
sydämiin myrskyäviin,
niitä Jumalan kultaista
viljaa aittoihin tyhjyyttä
ammottaviin,

Kutsu joukkoomme
uusia sieluja,
lähetä viesti maihin kaukaisiin
tahdon olla
käsissäsi savi pehmeä
muotoile minut uuteen
uskoon.

Tee minusta vahva niin,
ettei jalkani horju
pois polulta Herran,
nostan katseeni ylös
taivaisiin.

Oi saavu luoksemme
elokuu,
korjaa kypsää viljaa
Jumalan aittoihin.

Erämaa

Niin hiljainen on erämaa,
vain suusi kuuta tuijottaa,
ulvonnan niin suuren aikaan saa
se sisältänsä nousemaan.

Se suurta kuuta katsoo vaan,
salistansa odottaa,
elämän nälkä
kylmyyden kadottaa.

Kuin susi olen
minäkin,
jotain suurta jälleen kadotin.
Hiljaisuus vain seuranain,
kaipaan omaa armastain.

Joskus ehkä vaikenen,
nyt hetken ulvaisen
lailla suden karmivan,
heitän tämän tarinan
aamuna heinäkuun lauantain
hiljaisuus vain seuranain.

Sieluni on erämaa,
siinä kaipuu ratsastaa,
huolet päivän alkavan,
synkkyydellä ratsastan
päivään uuteen alkavaan
,ehkä rauhallisuuden
joskus nähdä saan.

Sää 29.07.2010 Marjalassa/Joensuu

Sää yllättää ,ja kaiken myllertää,
ei savupilveltä kirkkautta nää.
Palaa Moskovassa,
Suomessa savuaa.
Kuumuutta polttavaa Joensuu
jää mustan höyryusvan syliin.

Nyt väsyin maailman kyliin,
tuuletin viilentää
kaupunki niin kuuma on.
Kansa kovin alaston,
uimapuku kova sana,
hiki tuskan laimentama.

Kuopioon en kerinnyt,
ilmastointi pettänyt.
Lauantaina hellittää,
kuka uskoo forecaa?
Tulee tuli puuskainen,
poistaa savupilven sen
Marjalamme päältä
näyttää poutasäältä.

Uuteen päivään nousemme,
viritämme jousemme
taisteluun kuumuutta vastaan
kanava, ja tuuletin
niitä tarvitsen tänäänkin.

Niin minä sinulle kuulun

Niin minä sinulle kuulun,
kuin taivas ja maa
jotka kiertävät akselissaan.
Niin minä sinun oon,
kuin päivä ja yö, jotka
seuraavat toisiaan.

Niin minä sinun omasi oon,
kuin syntymämerkki
tatuoituna pakaraan.
Sinun kanssasi valloitan
maailman,
ilman sinua
syöksyn rotkoon syvimpään.

Neito vanha kuihtumaton,
kantaa huntua kohtalon,
nukkuu ruususen untaan.
Vain sinetti murtamaton sydämessään
läpi roudan ja jään,
Taistelu sydänten, kun laimenee.
tyyni hiljainen hetki
kruunaa hetken sen,
ja myrsky loputon vaimenee.

Vanha kuin taivas

Vanha kuin taivas,
uusi kuin maa,
avaruuden soinnut
kristalli sisäänsä saa.

Ajatus kirkkain,
ajatus samein,
katkeaa joskus,
toisinaan lentää saa.
Taivas on joskus
mustana aivan,
joskus punaista purppuraa.

Päätäni särkee
useasti,
kestää se päivän,
taikka kaksi.
Hellettä hetkisen
kestää se saa,
muuten on ajatukset
mustaa nokista
murkinaa.

Aivot on ihmisen
arka paikka,
siellä on sanat
ehkä tai vaikka,
paperille kirjoitan
sanoja kaksi;
muuttuvat vallan karkailevaksi.
Runoja syntyy
lehtiset täyttyy,
syksyllä jälleen
tähdetkin syttyy.

Kirjoitan tänään
kirjoitan huomenna,
siinä on oudot sanat
ota ja Suomenna.

Hallatar

Kohta hiipii öinen halla,
peittyy niityt hattaralla,
kylmä kulkee taivasalla.
Kesäöisin omat metkut,
nukkuu sammuneetkin retkut,
puistoilla penkkien,
varjoissa metsien.

Koskaan ymmärtänyt en,
kesänkiertokulun julmuuden,
kohta kaikki ohi on,
syksy saapuu lohduton.
Sateet meidät sisään sulkee,
kumisaappaat kauppaan kulkee,
nokiat jalassaan kansa kulkee
laumassaan.
Nokiat kädessään viestittävät
kylmyyttään,
voitko tulla minun luo?
Kuuma juoma kanssas tuo.

Mieliala

Mieli palaa jonnekin ,
kai lapsuuteen takaisin,
sen ajan muistan minäkin.
Ei ollut kultaa, purppuraa
vaan riitaa aikuisten kauheaa.

Isä oli kiivas mies,
sen äidin silmäkulmat usein ties,
ei ollut lämmin kodin lies,
vaan usein raskas kivi-ies.

En kaipaa lapsuutta,
nuoruutta jotenkin,
jos viisaampi silloin olisin,
Kerran uudestaan, jos palaan päälle maan
viisautta oppimaan, kun synnyn uudestaan.
Viisaampi olla tahtoisin,
tasapainon ehkä löytäisin,
tai tyhmin päällä maan,
jos onnellinen olla saan.

Viisitoista naulaa

Viisitoista naulaa, arkussa vainaan,
uutta arkkua taas mä lainaan,
runoilijan sielu arkussa lepään.
Vierelläni ei ole ystävää ketään,
pohjaton kuilu, on sanojen kaiho.
Tiheä viidakko sointujen laiho,
tuska ja ilo, rinnalla kulkee,
nainen joka ne kokee on
viisas,ja julkee.

Röyhkeä kuin mies,
ja nöyrä kuin leski,
sanojen sointu jää ikuiseksi.

Kirjoitan, korjaan satoa taivaan,
uskoen Jumalan korjaavaan laivaan.
Purteni on heikko ,ja purjeeton
meri on ankara armoton.
Jalkani horjuvat kannella laivan,
suojelusenkelin tarvitsen aivan,
aaltoja kaivan;
purrella heikolla ruosteisella.
Aavalla ulapalla tuulisella.

Tarmo on poissa, armoa anon
kadotin jonnekin elämän janon.
ilta on tullut, elämä mennyt
muistoa raskasta kaivannut en nyt.

Kiitos

Kiitos runottomasta yöstä,
kiitos siitä työstä,
jota tehdä saan.

Kiitos taidosta nauttia katsoa tulta liekehtivää,
kiitos tuoksusta mansikan,
kiitos kaikesta mitä rakastan.

Kiitos kaikukoon kuoroihin enkelin,
taito runojen luojain,
hetki kaunis mikä viipyy sekunnin luonain.
Sanoja turhia, sanoja kalliita,
sanoja tuuleen huudettuja, parhaita.

Syttyi liekki ja sammui jälleen,
ikävän kaihoisan lähetti ystävälleen.
Telepatiaa aalloilla avaruuden,
aukaisin netin, näin hämärän tulevaisuuden.
Kirjoitan jälleen, sanoja kaksi
maailma siitä ei muutu paremmaksi.

Zombi olen ,elävältä kuollut,
aika on arpeni tulen jäljiltä
tuskattomaksi nuollut..
Elävältä kuollut,
täällä vaeltaa.
sielu noesta mustana,
aivot alitajunnassa kirjoittaa.
Runoja ilon, runoja tuskan
kertausta päivän kirkkaan, ja mustan.

Käki vain kukkui

Käki vain kukkui, talonpoika nukkui
aitassa viileässä.
Minä ressukka yksin
uikutan ja nyyhkin,
tylsässä ikävässä.

Mikä maa, mikä valuutta?
Mitä maksaa rakastaa?
Kysymyksin jatkuvin
eteenpäin mä taivalsin
tylsässä maailmassa.

Kaikki maksaa,
mitä jaksaa kuluttaa,
eikä aina mitenkään
riitä tarpeellista valuttaa.

Nyt on aika loppukesän,
lintuemo hylkää pesän,
hetkenpäästä
syys-säästä nautitaan.
Sade valtaa Suomenmaan
hetki lähempänä naamaa
syksytuuleen nuolemaa.

En ole lapsikesän,
tarvitsen oman tuulenpesän
Raahen raikkaan ilman alla
olen lapsi taivasalla.
Raahen tuuliin joskus kaipaan,
muistan myrskyn;
lumituiskun aikaa.
Kuumassa kesäsäässä,
ilmassa piikikkäässä,
kosteudessa tässä
vallan läkähdyttävässä.

Auringon maa

Auringon maa viimeinkin sarastaa,
helleaalto polttava maailmaa ravistaa.
Asfaltti hehkua saa,
varpaita polttaa,
jostakin etsin paikkaa viileää.

Autonkonepelti polttaa,
matkaa jatkettava on vaan,
ei koskaan hetkeä vilvoittavaa
Suomi polkee paikallaan,
varjoissa noissa, joita jostakin
kohdataan.
Uidaan vesissä joissa levät
tekevät tuhojaan.
Riemu ja huuto on kaikua
lasten, äänet raikuvat
kantavat tuulta vasten.

Valvon ja nuokun,
viileyttä tuo kun,
märin vaattein käyn nukkumaan,
aamulla jälleen kuumuutta vastaan
käydään taistelemaan.

Oma napa

Ken vain omaan napaan tuijottaa
kierot silmät siitä saa,
voi tätä prinsessaa peili kohta hajoaa.
Kylkeen miehen tahtoo nainen,
siinä paikka oivanlainen.

Mistä mies, jota ei luovuus loukkaa,
eikä kaihda onkitoukkaa?
Vapauttako olen vailla,
vai kahletta jalkaan vangin lailla?

Mies sanoo huntu päähän,
silmät siitä ulos jäähän.
Erilaisuus eri maiden,
kummallisuutta olla nainen.
Nainen Suomen kasvot näyttää,
muslimit vain huntua käyttää.

Ajatus vain tahtoo lentää,
siksi aika siivin rientää,
kohta onkin ehtoopuoli
jollei iske noidannuoli
kirjoittamisesta tästä,
ikuisesta ikävästä.

Mies alastomuudessaan

Mies alastomuudessaan
kulkee pihamaallaan
näin hänet ensikertaa kohtasin,
aikalailla hätkähdin.


Pitkä mies ja suuret aatteet,
laulaa rockabillyaan,
tiemme kohtasivat kerran
vain hetken matkallaan,
olin silloin vain tyttö punaisessa
pallohameessaan.
Niin naivi tyttö ajatuksineen,
nyt jalkoihini on
korkokengät kiinni kasvaneet.

Viisautta matkassaan toi vuodet
varmaan mukanaan.
nyt kaiken voisin aivan toisin
oivaltaa, jos kaiken alusta
saisin taivaltaa.

Yhtä kadun vaan,
et pahuus matkassaan sai taakan
painamaan mun ryhdin kumaraan,
jos sielun enkelin joskus kohtaisin,
sen sieluuni mun mustaan
heti vaihtaisin.

Helleaalto

Se iskee lailla tsunamin helleaalto tää,
kansa kaiken keinoin koettaa itseänsä viilentää.
En muista kesää näin lämmintä
eläneeni koskaan,
uimarannat hiekkaiset peittyvät nyt roskaan.

Sää, kuin sää nyt viilentää,
pilvet taivaan peittää tänään,
hetkellistä se vain on,
huomenna taas herään päivään lämpimään.

Aivot tyhjät helteestä,
ajatukset höyrynneet on siltä pois,
ei sanaakaan paperille enää.
Kesäloma viimeinkin,
aika sen on koittanut,
on aika levähtää ;
hetki hengähtää jälkeen
raskaan talven työn
lepään, nautin, aamupalan syön.

Vedän hatun silmille ja häpeän

Vedän hatun silmille, ja häpeän,
nyt kirjoittelen nettiin,
on runoilu turhaa joutavaa.
Ei siitä mitään irti saa,
näin minulle lapsena opetettiin.
Tuhansia runoja,
vei tuli silloin mukanaan.
Ei niitä voinut häpeältä
säilyttää, oli aivan pakonomaista
ne laittaa uuniin palamaan.

Nyt tulin ulos kaapista
vihdoin jälleen,
ja kirjoittelen runoja,
enkä ala sitä salaamaan.

Naisen silmin

Naisen silmin maailmaa
nyt katson jälleen kerran,
meitä aina parjataan, kun
käskyn saimme Herran.

Täyttäkäämme maailma,
se on Aatamin ja Eevan
syy, jos seksi aina menestyy;
lankesivat kerran.

Kesäaika jälleen saa
miesten silmät liikkumaan,
hameenhelmat kiikkumaan
vesirajan yllä.

Oli nainen kaunis taikka ruma
sama seksin jakautuma
meitä täällä ohjaa.
Miesten aivot jalkoväliin
kesähelle johtaa,
jos vain jossain kauniin naisen
suostuvaisen kohtaa.
Eikä sille ilveilylle löydy
mistään pohjaa.

Kuten hedelmät ovat kypsyneet

Kuten hedelmät ovat kypsyneet,
on tullut aika elonkorjuun,
taas maamies korjaa satoaan.
Ei tänä vuonna vaani halla,
saa nukkuakin taivasalla.

Nainen kohdussaan, kantaa lasta maan
kuukautta yhdeksän,
sitten sanoo synnytän.
Ei tietää sitä mies voi,
kuinka nainen reagoi
haasteisiin elämän,
ihmeeseen syntymän.

Kaikki täällä vaan
jatkaa kiertokulkuaan,
vauva ,lapsi , aikuinen
vanhus harmaa hapsinen.
On tullut sadonkorjuun aika
alkaa loppukesän aika.

Naisen silmin

Naisella on kierot silmät,
maailma niissä kääntyy,
naisella on käärmeen kieli;
sanat oudot ilmaan lentää,
mies niistä nääntyy.

Akka moni nalkuttaa,
korvat kuumat mies saa.
Minä olen mykkä nainen,
kirjoittelen höpöttelen,
hetken sairaana, kun pöpöttelen.

Hävettää tämä runotauti,
siitä en koskaan paljon nauti.
Tänään näin taas naisen silmin suomalaisen pornofilmin.
Siinä oli Tauno sekä Ansa,sekä lehmä,että
heinälato.
Suomenkansa tuijotteli
filmiänsä mustaa,
joskus siinä esiintyi itse Pölhö Kustaa.

Suojelusenkeli

On hopeata harteillaan, ja aura kultaa hohti,
kun enkelini valkosiipi vasten vaaraa suojelemaan
mua ;lensi myrskypilveä kohti.
On katse suuren enkelin, nyt hohde kirkas kristallin
on silmänsä niin oudonlaiset,
niitä kadehtii nyt monet naiset.
Kauneus, kirkkaus oudonlainen,
oli sitten mies tai nainen.

Unta näin mä kerran, et olin lapsi Herran.
Enkeliäni halasin, tähän maailmaan palasin
vastentahtoisesti, pienen hetken tietysti
tuo uniretki kesti.
Joskus lennän maailmaan, nyt suuren poutapilven taa,
toivon että enkeliksi, pääsisin en tiedä miksi.

Joskus lähden päältä maan, avaruuteen avaraan
luokse vuorikristallin enkeliksi tahtoisin.

Runon päivä järjetön

Tänään on runon päivä järjetön,
missä kanavasta kaikki särjet on ?
Alkukesästä söi särki, kun ongittiin ja
poissa oli elämästä kaikki järki.

Voi Tiina mikä piina,
kun tyttö siivousinnossaan
vei kastemadot mukanaan.
Ne söikö pölynimuri,
vai minne kaikki hävisi?

Ei ole mulla matoa,
pois runotauti katoa.
Hävettää niin vimmatusti,
mikä taaskin kirjoittamaan
mut pisti.

Marjalan kesätunnelmia Joensuussa 10.07.2010

Pintaa raapaisi halla

Pintaa raapaisi halla, olen hallatar
on ikirouta sydämessäni pinnan alla.
Elämä usein koettaa pitää meitä pilkkanaan,
ja nauru ja suru kulkevat käsikkäin saderintamalla.

En tiedä mistä tuulee milloinkin,
ja enkeliltä sulat vei myrsky silloinkin.
Kohta ukkostaa,
lyö tuhat salamaa,
ei sata riitä ,kun palaa maa.

Sulaa routa, jää jos osaa oikein kärventää,
ja vesi vuolas kuivajärven täyttää,
on aika ehkä tullut jo ilo elämälle näyttää.

Kun ravistaa, ja täristää ja kylmä viima
talven väristää.
On muistettava kesä tää, kun
Marjalamme sykki elämää.

On uimaranta täynnä kansaa,
ja monenlaista purkkiansaa,
poliisitkin kävi siis,
kun särkyi nuorisolta kaljatölkkejä viis.

En pelkää lentämistä

En pelkää lentämistä,
lennän kokoajan ajatuksissa,
enkä tiedä olenko minä milloin ja missä.

Runojen maailma minut valtaa,
ja kirjoitan , riimitän ,
tuskaa, ja iloa ,kaikkea päällä
maan paperille rustata saan.

Unelmaa, haavetta eilistä,
kasvot kalpeat katsovat peilistä.
Kuka on tuo, joka vie aivot maailmaan
väsyneet runojen raskaiden riimien luo?

Lennän sanoilla päällä maan,
riimit laukkaavat villeinä uumenistaan.
Kuka aivoni vallannut on,
painaako siellä kasvain tuntematon?

Kirjoitan silloin, ja kirjoitan tällöin
on joskus runoni kaunein ,joskus ällöin.
Riimit ja soinnut kutsuvat lastaan,
huutaen paperille pääsyä ainoastaan.

Särkynyt saviruukku

Särkynyt saviruukku

Olen särkynyt saviruukku
ja hiljainen on tämä asuntoluukku.
Murheet tarttuvat kieleen,
juon vesilasillisen ja nielen ne jotenkin.

Tyhjät aivot, kelaavat eilistä,
kuva kalpea pakenee kuin
katsoisi varjoa peilistä.

On suuri päivä tänään,
kun Ruth astuu kirkkoon
astuu tänään sulhanen rinnallaan.

Jotakin elävää ,joka minut
maailmaan kiinnittää.
Ilo ja rukous Ruthin puolesta,
hänelle toivon siunattua elämää.

Ehkä särkynyt saviruukku,
joskus ehjäksi liimataan.
Nyt kuitenkin rukoilen ja
onnea toivotan,
olen iloinen jostakin
suuresta, ja Ruthin tulevaisuudesta.

Siunattua hääpäivää Ruth ja
Jumala olkoon kanssasi.

Runoilijan sielu

Sielu runoilijan, se mistä tullut on?
On mieli aina levoton,
ja ajatus katkeamaton.
Sisällänsä myrsky pauhaa,
ei siihen löydy tyyntä ,rauhaa.
Pakko vain on kirjoittaa,
toistaa samaa tarinaa.

Tuska siellä, tuska täällä
runoilijan pitää päällä.
Ei se yhtään leivil lyö,
monelle on sivutyö.
Sielua kun kiristää,
runosuoni piristää.

Näin veden päällä enkelin

Näin veden päällä enkelin,
en tiennyt silloin miksi,
se oli lähtös hetki tietenkin,
ja sydämeni itki.

Lähdit lailla sankarin,
on vaimos suru ankarin,
hän rinnallasi eli,
nyt loppui suuri peli.

Sinun runojasi rakastin,
ne elämääni kantoi,
toi lämmön teksti kantavin
ja ajatukset uudet antoi
Olit suuri mies elit lailla sankarin,
ja moni sua palvoi,
tuli lähdön hetki aikaisin
ja vaimosi vain ken vierelläsi valvoi.

Suuri mies ja suuret saappaat

Suuri mies ja suuret saappaat

Suuri mies ja suuret saappaat,
tyhjäksi nyt jäivät ,
päättyi elon päivät.

Tommy olet poissa,
suuri tyhjyys täyttää pään,
mitä nyt ja minne päin?
enkeliksi ylöspäin.

Saavat enkelit nyt nauttia tarinoista,
täällä maan päällä ei synny aivoistasi
enää uutta tarinaa.
En jaksa enää aivojeni narinaa,
siis loppu tulla saa
en jaksa kirjoittaa.

Kaipaus nyt iskee päälle,
soinnut karkaa kauas etäälle.

Tommy Tabermann

On poissa suuri mies, hän runon taidon ties,
ei koskaan tule uutta hänenlaistaan,
hän runoin helli naistaan.

Sai runoja myös muut ja hymyyn kääntyi suut.
Suuri mies on poissa,
hän säilyy tarinoissa,
myös runoissansa noissa.

Lämmin oli sydämeltään mies,
joka rakkaudesta paljon ties,
ei koskaan enää ole lämmin hänen sydämensä lies.

On poissa suuri mies,
kaikki hänet ties,

Nyt kaipaamaan häntä jään,
siksi muistoksi kirjoitin runon pätkän tään.

Naisen pimeä puoli

Naisen pimeä puoli,
jokin iloinen sointi sielussani kuoli.
Astui elämääni pimeä ja huoli,
pelko pahan vallan vaikutuksesta
osuiko minuun pirun nuoli?

Huoli ja huoli, mieltä kalvaa
siihen ei lääkettä, ei lievittävää salvaa.
Kerran olin iloinen minäkin,
joskus uskoin onneen ja satuihin.

Vanha ja viisas, valetta se
viisaus on suotu vain harvoille.
Lapsi olen aina mieleltäni,
lorujen luoja kieleltäni.

Vanhuus on vain viisaita varten,
lapsuus ja nuoruus vain kaunotarten.
Onni on harha, unelmatarha,
sateenkaaren salattu ruukku
eikä tämä pieni asuntoluukku.

Nainen on labyrintti,
mies kuin pimeä vintti.
Joskus ne kohtaavat puheissaan,
silloin jatkavat sukuaan.

Lapsi on lapsi, hetkisen vaan
kohta hiukset hohtavat harmauttaan.
Nainen ja mies,
huopaavat; soutavat aina erisuuntiin kohta on
rakkoja sormissaan.

Jotakin puuttuu

Jotakin puuttuu,
jotakin on,
liekkiä odotan kohtalon.
Paljon on vettä virrannut,
paljon päiviä kadonnut.
Madoiksi muutumme joskus maan,
uskoen sieluun uudistuvaan.

Voi Luoja mitenkä olen rukoillut,
mitenkä vastausta odottanut.
Usko ja toivo, rinnalla maan
pyörivät vauhdilla akselissaan.

Riimi ja sointu elämä on,
taistelu kova kohtalon.
Mitä se toisille antaakaan,
toiset ryömivät tuskissaan.
Jokainen uskoo johonkin,
ateisti omiin aatoksiin.

Jumalan lapset riidoissaan
puolustavat oikeaa uskoaan.
Ikoni vai koraani,
et kai vain ole shamaani.
Enkeli siellä, enkeli täällä
suojelee lasta liukkaalla jäällä.

Usko ja toivo, satuja lukea saa;
raamatun lukijat turvaavat Jumalaan.

Joskus siivet kanttaa

Joskus siivet kantaa enkelin,
joskus sulat valkoiset mä menetin.
Mitä usko ystävyys,
mitä uusi sielun syys.
Miksi tuskaa polttavaa
sydämeni kantaa saa?

Miksi vaihtuu tuulet sen
elämäni iloisen.
Miksi pohjamudissa on aika
nöyrtyä ja madella.
On aika niittää,
on aika kylvää,
on aika ilon ja nuoruuden.
On aika luopua on aika nöyrtyä,
on aika tuskan ja jäähyväisten.

Tämä ikuinen kiertokulku,
on aiheena moniin runoihin,
sen taas tähän paperille toistin,
ja kirjoitin.

Tänä yönä

Tänä yönä oksensin hiekkaa, metallia,
sieluni itki,
verisen tuskan ruumiini kitki.
Työ jota teen,
vaikuttaa terveyteen.
Polttava kuume yöllä iski,
pöydällä kasvaa lasien tiski.

Nestettä paljon,
lääkettä nielen,
happo eilen poltti kurkun ja kielen.
Kipua tuskaa,
hengitys koskee,
iho on rikki kirvelee poskee.

Tätäkö tämä elämän työ?
Tuskin tämä edes leiville lyö.
Valvon ja valvon,
ammatinvaihto,
terveys tärkein
minulle on.
Työ tämä on kauheaa,
en tahdo tätä, olla onneton.

Taivas tippuu

Taivas tippuu myrsky salamoi,
vaan en mä sille mitään tehdä voi.
Taas tuuli jostain avaruuden kaiun toi,
ja isä kossupullostansa pohjan näkyville joi.

Vintin rappusille mummo merkkaa katiskaa,
velipoika jahtaa pyrstötähteänsä seuraavaa.
Vaanii takana karu todellisuus,
siskolikalla taas uusi tulevaisuus.

Lailla viattoman uskon, kaikuu laulu iltaruskon.
Katson kaukaisuuteen silmin langenneen enkelin,
kuka tapettiin taas piirsi ristinmerkin perään siihen lisäsi
kuvan munamankelin.

Sotken aina kaiken ,alkaa piinaava matka todellisuuteen,
viime yönä valvoin taas aamukuuteen.
Huudan nimeäsi tajuamatta muuta ollenkaan,
Juicen jalanjäljet kasvaa runoon seuraavaan.
Jäljilläsi kuljen askelin niin epävarmoin
harppoen ja horjuen, kuka sieluni on vallannut
se on alkulähde tuskanrunojen

Kyyneleet

Kyyneleet

Kyyneleet, niin paljo on vettä virrannut
sen jälkeen, kun tuska päälleni syöksyen iski.
Sen jälkeen ei kuivuneet kyyneleet, kun
tietoisuus tajunnan kysyi miksi?

Surua, tuskaa kantaa saan, kun kumaraan painuvat
hiljaiset maan.
Miksi päättäjillä tyhmyys tiivistyy,
mikä on siitä seuraus, mikä syy?
Nyt kansa napisee kiihtyen,
kuka meille vaihtaisi hallituksen?

Herrat ja narrit kikkailee,
Kreikalle rahaa kikkailee.
Kansa Suomen nyt venyttää euroaan,
ja katseet luo mediaa seuraamaan.

Perjantai taasen tullut on,
töihin käy kansa uupumaton.
Urputan, jurputan tässä vaan
liittyen joukkoon kasvavaan

Hyvästi huhtikuu

Huhtikuussa hulluttelen,
talven vallan taltuttelen,
odottelen toukokuuta,
tuijottelen taivaan kuuta.

Toukokuussa juhlat alkaa,
kevät nostaa maasta jalkaa.
Kesäkuussa keinuu järvet veet,
Juhannuksena saunaan ehkä meet.
Keskikesän karkeloista ,
malta olla en mä poissa.

Kaihomielin Suomalainen,
ota vielä samanlainen.
Juhannuksen jälkeen kesä mennyt on.
Kansa juro murjottaa, ja tunnelma on
synkkä onneton.

Lyhyt ompi Suomen suvi,
siitä vielä viedään huvi
ikuisella ininällä
kaihoisalla kininällä.
Lyhyydestä suomen kesän,
onnesta kotipesän.

Vappu

Vappuna vaaputaan siltojen alle,
talutushihnassa mäyräkoira tai nalle.
Sillan alla taivasalla,
olo on kuin apinalla,
joku siinä vitsin heittää,
joku kuran alle natsan peittää.

Minusta ei mukavaa,
joku siitä ilon hetkeksi saa,
istua nyt sillan alla,
viinalasti tarakalla.

Puliukot puistot täyttää,
puliämmät hymyn näyttää
hampailla niin harvaksilla,
tukka niin kuin takkuvilla.
Siinä oiva rotunainen,
Suomalainen ihanainen,
monen miehen silmä heittää,
kun aivot alko juoma peittää.

Parempi on tossun alla,
kuin alkon kanssi taivasalla

Vappuna Raahessa terassilla

Vappuna Raahessa terassilla

Joskus Vappuna Raahessa terassilla,
juotiin vappusimaa, oli kylmä ja lunta.
Lunta täynnä koko valtakunta,
hiljaisin paikka päällä maan
Raahesta mieleeni muiston saan.

Raahessa parasta oli liikennepuisto lasten,
sekä rauha ja rakkaus,
nukuttiin kylki kylkeä vasteen.
Paljon on aikaa vierinyt,
paljon on tuuli pyörinyt,
tuulenpesiä uusia puihin;
kylmää viimaa ytimiin ja luihin

Paljon kyyneleitä

Niin paljon kyyneleitä mä vuokses vuodatin,
niistä täyttynyt ois varmaan järvi Inarin.
Niin paljon loukkauksia suustas kuuntelin,
että niihin aloin uskomaan jo ehkä itsekin.

Niin paljon katkeruutta, on isäs antanut
niin paljon tunteettomuutta on äitis kantanut.
Äksyä ja vihaa, huutoa pitkin pihaa,
korvat minulla sitä kestänyt ei,
huutos kaikki onnen elämästä vei.

Naista lyödään

Naista lyödään petetään , ja potkitaan.
Mustelmat ja arvet huivein peitellään,
selitykset oudonlaiset muille heitellään.
Kaapinovi kavala nyt silmän pamahti,
nyrkinisku miehen kun siihen nasahti.

Sieluun iskut kovemmat ne usein annetaan,
petokset ja valheet niistä vaietaan.
Aidan takana ruoho vihreämpää usein aina on,
oma vaimo kotona on täysin arvoton.

Sisaret nuo kavalat, miestäsi metsästää,
tekstiviestein ilkein särkee elämää.

Päivän taas lähempänä kuolemaa

Päivän taas lähempänä kuolemaa,
tuska riipii pohjamutiin sieluani tuskan riivaamaan.
On aivan sama rupeisinko arkkuun makaamaan,
en järkeä, en iloa saa mistään kuitenkaan.
On tuskanviitta hartiani painanut alas kumaraan,
ei auta sekään tuskaan et uskon isä Jumalaan.

Shokkihoito elämän taas minua ravistaa,
kaiken pistää murskaksi ja surun vahvistaa.
Toivoisin vain lepoa ja rauhaa maailmaan.
Tuhkapilvet taivaan peittää,
linnut karkoittaa.
Lopun aika lähestyy ja valmistaudun kohta luopumaan.

Se käy päälle

Se käy päälle iskuin armottomin,
takatalvi, kuin nainen ilkein kavalin.
Ilkein nainen päällä maan,
uskoo isä Jumalaan.
Uskoo, toivoo rukoilee,
itkee, nauraa hyräilee.
Synnitön hän ole ei,
tuska surun järjen vei.

Ei oikeutta hetkeen onnelliseen,
murtuu alla taakan sen nainen
paha kyyninen.
Pilkkaa aina kuulla saa,
kun uskoansa rakastaa.
Miten uskovainen olla voit,
kun yhden viinimaljan joit?

Ihmiset vain lokeroon,
uskonto ja isänmaa, kantaa
laihaa omenaa.
Eeva sitä puraisi, Aatamille ojensi

Hautajaiset

Lohduton lohtu,
maailman kohtu kantaa lastaan
hetkisen pienen ainoastaan.
Luojan armo, suunnaton tarmo
hetkisen kestää,
sitten sammuu kirkkainkin tähti.

Ystävä kallein,
riippuvin allein,
viimeinkin lähti.
Suljettiin arkkuun,
laulettiin laulut,
itkettiin itkut,
juotiin muistoksi kahvin litkut.
pyyhittiin kastuneet
naamataulut.

Usko ja toivo, suru ja armo
siinä voi loppua tahto ja tarmo.
Kitui ja kitui ystävä kallis,
valitti tuskaa, kipua poti
hetkisen helpotti kuuma toti.
Syöpä vei ystävän hyvän,
muistot kauniit jätti, ja toivon jyvän.

Aamu

Mä en tahdo nousta yksin päivään nousevaan,
kun mä tiedän että tuskin iloa siitä päivästä saan
kun yksinäisyys lyö lukkoon sielun kokonaan
tuskan sisälle lukkoon jään.

Nämä polut Joensuun kaupungin
olen kävellyt mä ristiin rastiin sekaisin;
ja mä tunnen että lyijyn raskas
askeleeni nousu on

Hän on mies mustissaan,mun sydämeni on hän
saanut särkymään. On pakko tunnustaa
sirpaleita kokoilen, niitä liimatuksi saa en.

Sinut kadotin, ja sieluni tuhosin,
mä katoan ,märkää maata tuijotan.
Takatalvi vielä jatkuu,
kaipaus painaa kippuraan.
Aamuun ei tämä kaipaus jää,
se seuraa koko elämää.
Ei missään rauhan poukamaa,
ei paikkaa onnen satamaa.

Runo kaksosilleni 7v

Kahden talon tarinoita

Kahden talon tarinoita,
Rovaniemellä oli ehkä noita,
piilotteli tavaroita.
Taisi olla paha noita,
satukirjan salamoita.
Kerro äiti siitä
mihin ei sanat riitä
abrakakapra uusia loitsuloita.

Meidän äiti kirjoittaa,
silloin riittää tarinaa.
Papukaija tytär on,
sisko melkein sanaton.

Apteekissa asui kissa,
joka viihtyi turkiksissa,
oli aivan outo kissa aina hyvin fiiliksissä.
Savuketta poltteli,
sitä hiiret totteli,
silkkihanskoin otteli.
Rotat pisti pihalle,
koirat sai se vihalle.

Apteekkarin oli kissa,
joka viihtyi turkiksissa.
Kissa oli krumeluun jälkeeen
oikein kuuluisuus,
siihen syynä apteekkarin hyväntuulisuus.
Huomenna taas juttu uus,
kello onkin puoli kuus,

huomiseen on ikuisuus.

Taivaan tähdet

Taivaan tähdet loistaa vielä hetkisen,
aikaan revontulien.
Kuunnellen susien ulvontaa lapsuuttani vietin
keskellä kaamoksen.
Raja-joosepin raunioilla leikkien.
Et viheltää sä saa,
pelkäätkö Seitaa ;lapin jumalaa.
Kylmää jäätä,
pakkassäätä, kairalla
ei montaa kulkijaa.
Rajamies vain koiraa kuljettaa.
Taruja vain kuulla sain
jängällä, kuljin taivaltain.
Karhunkin mä nähdä sain,
nenät aivan vastakkain.

Nyt on kevät,
kesä saapuu,
lumiaidat kohta kaatuu
odottamaan uutta aikaa
lapin talven kylmää taikaa.
Kesällä ei tähdet loista,
yö pysyy pois karkeloista,
aurinko vaan, peittää valollaan
alleen lapinkansan maan

Ne lentävät takaisin

Ne lentävät takaisin

Ne lentävät takaisin
siivin hyvin kantavin.
Tänne kylmään pohjolaan,
pesiänsä rakentamaan.

Minä herneen nenääni vetäisin,
siellä se on yhä vieläkin.
Puhisen kiukusta vihasta,
en voi pois pysyä pihasta.

Kesykyyhky ystäväni,
olit talven ilonani.
Lintulaudaltani söit,
lauloit ja kuhersit
nyt on kevät jälleen.
Sydämessäni kaipuu kesään,
kuin muuttolinnuilla uuteen pesään.

Liekki

Liekki palaa polttaa; koskee,
kaiken polttaa karrelle.
Yksin yössä valvon,
odotan aamun palaavan.
Ei ole ketään rinnallani kulkijaa,
on yön haamut ainoat jotka minua rakastaa.
En koskaan ole ollut kenenkään rakastettu ystävä.

Valvon, taas runoilija sielussani
sai tuskan palaamaan.
Ei hetkeä tyyntä, ei rauhan satamaa.
On sisälläni myrsky ei tyyntä poukamaa.

Kirjoitan, teksti valuu ulos hiljaa liukuen,
se sisältä pursuu yli äyräitten.
Ei alkua, ei loppua se yhä jatkuu vaan,
se ruudulleni leviää omalla painollaan.

Taas valvon ei unesta tietoakaan,
oli kello paljon, kun menin nukkumaan.
Kuka runoilijan sielun sisälleni asetti?
Kuka kirjoittamaan minut pakotti?

Marjalan Aurinkoiset

Olemme lapsia Marjalan,
toivomme äänemme kaikuvan kauniina sointuina taivaisiin.
lailla enkelin äänen me laulamme.
Laululla Luojamme kiitämme,
kädet yhteen kuorossa liitämme.
Laululla kauniisti kiitämme
koulumme henkeä kaunista
oppipaikkaamme lämmintä aulista.

On monta ihmettä uutta suurta,
on aihetta laulun juurta.
On juttua tavatonta,
on monta laulajaa nuorta.

Me laulamme innolla nuoren,
nousemme päälle vuoren,
joka äänemme kauas kantaa.
Ilon monelle kuulijalle antaa.
Aurinko äänemme kultaa,
hopeoi äänemme soinnun.

On kuoromme nouseva voima;
soittomme haparoiva,
kauniisti silti se kantaa;
ilon monelle laulumme antaa.

SURU

Kun suru haparoivin siivin iskee päälle;
kaiken ilon elämästäni karkottaa.
Silloin tuskanviitta hartioillani painaa ryhdin suoran kumaraan,
Kaiken ilon
elämästäni ulos ajaa pois, päälle kivun suunnattoman tunteen
tartuttaa.
Uni pois häviää,
painajaisten loppumaton virta painaa päälle tuonen enkelin.
Siivet mustat raskaat piiskaa sieluani taistelevaa.
Tuska voittaa, tallaa alleen kaiken kantavan
ja mielen myrkyttää.
En missään enää nää omaa enkeliäni valkeaa.
On voimat poissa enkelini valkean,
nyt rinnallani näen enää peilikuvan kalpean.

Poissa ilo on, mieli levoton,
olen uneton. Taistelen kanssa öisten örkkien,
tietä unen levollisen syliin löydä en.

Aamu hiipii lähemmäksi ottein ankarin,
on hävinnyt viereltäni lohduttava käsi sankarin.
Ei unessani rinnallani ole turvallista kulkijaa,
missä enkelini on, olen voimaton.
Ei löydy luomilleni rauhalliseen uneen sulkijaa.
Äänet yön on levottomat,
ajatukset kauas kantamattomat.
Lapsi vierelläni painajaistaan kokoajan
valittaa, siihen huutoon on unettoman turha
kuvitella nukahtaa.

Miksi on niin vaikeaa

Miksi on niin vaikeaa
oikeasti kun rakastaa.
Ei rakkautta koskaan saa,
sut kaikki pois vain karkoittaa.

Tää maailma vain on niin kylmä
täysin lohduton.
Vei tuuli pois nyt lämmön auringon
kaikkialla vain kylmä on.

Niin suurta, täysin lohdutonta
tää kaipaus vain satuttaa,
se tuskanviitan kasvattaa.
Ei luotu mulle koskaan
oikeutta onnen maahan kurkistaa.
En sitä saavuttanut,
en saanut koskettaa ,
en kurkistaa nyt kultapilven taa.

Vain jäätä, tuskaa viiltävää,
en yhtään kiiltokuvaa nää.
Ne kaikki asuu jossakin,
mä kaiken onnen kadotin.
Koin tuskan, koko helvetin
sen näen nyt selvemmin.

Ei oikeuttaa onneen edes hetkelliseen,
vaivun taas apatiaan
en usko aikaan parempaan,
Sieluuni vain tuskaisaan
uuden arven kohta saan.
Ei sitä laastarilla parantaa
koskaan kukaan osaakaan.

Oi luoja jospa pian pois tää
elo multa ohi ois,
pois pääsisin vain lepäämään.

Jalkani horjuu

Jalkani horjuu ,
voimia anna.
Vaikeiden aikojen yli kanna,
usko ja toivo menetettiin kerran.
Lapsi nyt tahtoisin olla Herran.

Kirjoitan lauseen,
kirjoitan toisen,
kynäni hyytyy,
lepäämään tyytyy.

Aivoni ajattelu mykistyy jälleen,
ei löydy edes lohduttavaa sanaa ystävälleen.
Kuka minulle antaa voimaa jälleen
nousta päivään toistamaan samaa.
Työtä niin raskasta uuvuttavaa,
ruumiini väsyy, sieluni hyytyy
lepäämään aivoni ainoastaan tyytyy.

Tehtäväni löysin

Tehtäväni löysin

Tehtäväni löysin, sen käskyn toteutin.
Tuskastani nousin ja käden ojensin.
Menin sinne minne minut lähetit,
uskoani jaoin, armostasi opetin.

Enkeleistä kerroin,
kuulin itsekin.
Mulle voimaa anna,
jalkani on heikot
askeleitani kanna.

Rukoukseni kuule
voimaa sulta pyydän.
Miten osaan auttaa
lähimmäistäni päällä maan.
Miten voiman siivet
sieluuni saan kasvamaan ?

Uusi koti

Kotini

Kotini on kuin hiirenkolo,
siellä tulee heti hyvä olo.
Sälekaihtimet ikkunoissa,
pitävät liian auringon poissa.

Kevät on tullut,
mieli laukkaa villinä kohti kesää.
Rakennan omaa uutta pesää,
saa nähdä mitä se tuo tullessaan.
Tänään pääsen jo sinne saunomaan.

Sadulla on oma sauna,
jossa saunon lauantaina.
Yöllä unessa tapasin Juice Leskisen,
aivoissa uusi teksti sen.

Laulua uutta odotan,
tekstit siihen kai kadotan.

Väsyneet maan

Väsyneet maan

Väsyneet maan huutaa tuskissaan,
eksyneet pois poluiltaan,
sielut kadonneet juuriltaan.
Nöyrimmät maan, vaalivat taivaspaikkojaan.
Helmet kristaliset sieluissaan
hohtaa kauas valoaan.

Kerro äiti taas enkeleistä,
kerro jeesuksesta pyytää lapsi uskossaan.
Tuon lapsen uskon vaan jos saisi säilymään,
lapsi naurussaan tuo ilon elämään.

Kuningatarjää

Olen kuningatarjää,joka kaiken kylmentää.
Järvet jäädyttää, ei jälkeeni yhtään lämpöä jää.
Kevät viipyy vielä, sillä jäättömällä tiellä,
ei yhtään kulkijaa.
Kuningatar jää järvet jäädyttää,saa takat sytyttää ja turkit piiloon ei jää.
Tämä talvi sää kaiken kylmentää,ja järjen hävittää ,
ei siitä häivääkäänaivoihimme jää.

Tämä kaiken näivettää, ja tuskan päivittää jää sydämiimme jää se tuskan herättää.
Kun voisi talven taakseen jättää, ja sen selättää.
Kevät viipyy vielä tiettömällä tiellä,saa sitä odottaa ja äänen korottaa
,huutaa pakkasessa ja kuningatarjää nauraa,
irvistää onnellinen on,kun piilotti auringon.

Läpi synkän yön

Läpi synkän yön

Äiti turhaan lapsiansa odottaa,
moni lapsenuskonsa kadottaa,
tämä pimeys iskee alle vyön
ja tuskasta varoittaa.

Älä kerro jeesuksesta,
en kuuntele
sanoo lapsi maailman.
Rukoilen ja hiljaa mietin maailmaa,
se sieluani satuttaa.

Uskollani kanna läpi synkän yön,
tää tuska miut elävältä syö.
Rukoilen silti tuskanviitta hartioillani
painaa minut kumaraan;
sieluuni armottomasti lyö.

Musiikki

Jotakin löysin ,samalla hävitin
tiukin köysin sieluni sidoin musiikkiin.
Kitaran kieliin aatokset jäi,
tuliset hetket menivät menojaan.

Minulla on ikävä,
polttava kaipuuni tuo
jälleen vie tulisen hetken luo.

Minä olen kauan jotakin kaivannut
mitä ei löydy milloinkaan.
Silmin hehkuvin nauran joskus vieläkin.

Kipua, olen nainen oudoin päällä maan,
kirjoitan kysymättä lupaa ollenkaan olen
aina sielultani pieni tyttö lapsenuskossaan.

Jäätynyt sydän

Sydän jäätynyt on kohmeeseen,
kun kuljen pakkasella.
Nyt käden työnnän rukkaseen,
ja tartun oveen ruosteiseen.
Vie tieni kauas jonnekkin,
sen tuskin tiedän itsekkin.

Ei matkallani ole määränpäätä,
mä pokkoilen ja pakoilen,
joskus jopa vakoilen.

Jos joskus onnen löytää vois,
se viedään multa aina pois.
Ei ketään kulje vierelläni,
ei ketään elä rinnallani.
On tyhjä aukko sielussani,
nyt kuka sinne tuskan pani.

Ei mikään auta,
vain jäinen rauta kylmä on,
ja sydämeni onneton.

Leikki v-kirjaimella numero 3

Villikko

Vallaton villityttö vauhkoontui
vaaran vaikuttamista viproista.
Valitti vikisten viestien viidakoissa,
valjastaen valtavan valkoisen
valjakon vaunuja vetämään.

Virtuaaliviidakko viestitti
videotaajudelta verisenviestin.
Vieläkö vapaat valkyyriat vapisevat
valon valaistessa valjuja vampyyrin
vaarallisia virtuaalikasvoja.

Vaarallinen vapaaveenus,
viritti verkkonsa virtuaalisaalistukseen.
Vauhkot vapisevat vietin valtaamat
vallankahvassa vartioivat vahvat Viljot
vikisivät virtuaalisesti vauhkoontuen
veenuksen vietellessä viisaasti.

Veli veljeään vartioi,
valokeilassa vaarallinen virtuaalisaalistaja
voitti viitoittamallaan vaarallisella varjolla
valoisan voittoisan viidakon viileän varjon.
Varjostamaan vaaleaa vampin verkostoa.

Tammikuu

Mä olenko nyt vaan kuin lapsi maan,
joka katoaa kuin hiekka saharaan.
En mitään aikaan saa,
on kaikki hataraa ja pilven hattaraa,
suurta unelmaa, joka tuuleen katoaa.

Aika tullut on, jo elon kukinnon
aika luovuttaa, ja ilo kadottaa.
Suuren kiven taa, en pääse
piiloon vaan.
Tää tuska musertaa, ja arvet avaa taas.
Jäljet eilisen, lyö muiston tuskaisen
päin naisen kasvojen,
kuin surun kuiskaten.

Tuuli ulvoo vaan, ja pakkanen käy läpi maan.
On aika tammikuun,
ja huulirasva suun.
Se tuskin peittyy suudelmiin,
vaan jäätyy unelmiin,
jotka kaikki muskataan,
kerta kerran jälkeen uudestaan.

Mä olen huono niin, se mulle kerrottiin.
Aivoihin taottiin, se sanoin julmin niin.
Aikaan helmikuun, mä toivon , että
tuun paikkaan jonnekin,
jonka joskus kadotin.
Luo onnen tunteen sen,
mitä löydä en, kun täällä palelen.

Luo kristallivirran

Luo kristallivirran

Luo kristallivirran ,
Jeesuksen jalkain juureen kumarrun.
Siunausta pyydän, armoa anon.
Herra sieluuni sytytti palon
Jeesuksen jalkain luo.

Kumarran nöyrryn ,Herrani luo.
Enkelin valon luoja minulle suo.
Lapsi olen maailman,
avoinna kutsusi on,
kutsuit mua aina sanasi luo.
Valmiina sieluni on,
tuska vie pois lohduton.

Jalkani eivät kanna,
armosi suo, luojani luo minut kanna.
Luo kristallivirran,
Jeeskuksen jalkain juureen kumarrun.
Siunausta pyydän, armoa anon.
Herra sieluuni sytytti palon
Jeesuksen jalkain luo.

Rakkaus luojaan vie lauluni luo,
laula ja kiitä äänen lahjasi suo.
Kristallivirranvalon enkeli tuo.
Viritä kielet kauniimmanäänen,
kiitosta herran laulaa mun suo

Uni

Unessani oli nainen
kaunis tumma mustalainen.
Vahvat pitkät letit kantoi,
leivän mursi mulle antoi.

Olin lapsi romaanin,
kuljin kiersin, pakenin.
Äiti kulki sametissa,minä pieni metsäkissa.

Isä puukko vyöllä kulki,monta veräjää taakseen sulki.
Hevonen oli omaisuutta,kultasepäks oppi isä,
siitä saatiin leivän lisä.
Uni tämä isoukistani,
mikä sen nyt näyttöön pani.

Vaaralliset mielikuvat

Vaaralliset mielikuvat

Kuvitella, uskoa unelmoida,
antaa tämän laulun soida.
Nukahtaa voisin edes pienen hetken,
jälkeen öisen elon retken.
Ystävät on elämän suola,
kevät ehkä joskus saapuu,
talven kylmyys unohtuu.

Kaupungin valoihin tieni vie,
se on rentouttavan hetken tie.
Vie minun rauhoittavan hälinän luo
unhoittua hetkeksi arjen suo.
Rauhaa kaivattua saan,
jälleen hetken uskoa voin unelmaan.

Rauha tuo myös löytyy sieltä,
pimeältä metsätieltä,
korvesta kätköistä erämaan.
Sieltä myöskin rauhoittavan olon saan.

Usein pettyä saan unelmiin,
ne minuun iskee kuin leka marmoriin.
Nousenko nyt täältä,
matalalta myrskysäältä.
Herkkyys luonne mahdoton,
osani kai olla on?

Usko

Elämä

Päivät nää täytyy käyttää,
mitkä herra meille näyttää.
Elämäsi aika on määrätty
täytetty on kirja kohtalon.

Niin monta matkaajaa on päällä maa.
Aikakirjaa enkelit kirjoittaa,
sitä ei muuttaa saa.
Haluttuko on taivaspaikka?
sitä harva tavoittaa.

Niin monta kulkijaa,
joiden matka katkeaa
ennen kuin alkaakaan.
Kuuletko kutsun sen
jonka saat?
On helppo mennä virran mukana,
helppo luovuttaa.

Kestääkö tänä vuonna siipeni,
lennänkö hyvän mukana?
Kutsuuko sua Jumala,
vai voittaako paha maailma?

Askeleet

Askeleet

Askeleet niin harhailevat väsyneet,
ei tiedä minne suunta vie,
mikä on kaiken tahto mikä oikea tie.

Suru vaan, se seuraa vie mukanaan.
Kaiken kadotin, vei tuuli avaruuteen jäljetkin.
Pölyää; lumi valkoinen lentää pois,
luo enkelin.
Missä minun suojelijani on,
sen kadotin.
Tuska vaan se seuraa lasta halki maan,
vie onnen mukanaan,
ei mitään pysyvää nyt jäljilleni jää.

Askeleet niin harhailevat väsyneet,
ei tiedä minne vie,
nyt tuskan aallon tie.
Nöyrtymään olenko oppinut
tiedä en,
mitä kaikkea nyt pakenen.
Aamurusko harsollaan värjää
punaiseksi maan, tuo toivo
paremmasta kajon jostakin
maailmaan.

Vuoden vaihtuminen

Uusi vuosi

Uusi vuosi vaihtui,
tämä nainen laihtui.
Suru iski päälle aalloin tsunamin,
niin paljon sain ja menetin.

Itken , se auta ei,
eilinen kaiken toivon vei.
En usko enää aikaan parempaan,
kaikki päättyy aina maljaan katkeraan.

Myrkky lasissani elämä on,
tuskan viilto pohjaton.
Yksinäisyys tuska armoton,
vei elämästäni nautinnon.
Tahtoisin vain luovuttaa,
enkeliksi poutapilven taa.

Ei auta usko, toivo rakkaus,
on elämäni tyhjä pakkaus.
Ei siinä auta usko Jumalaan,
en tunne kaipuuta hetkelliseen humalaan.

Tämä minun maailma on ruma paikka,
hukkunut on moni taivaspaikka.
Monta unelmaa, niin monta kuopattavaa.
Syvä suru sielun täyttää,
pahako kaikki ilot räjäyttää,
sen tuskin aika näyttää.