Tammikuu

Mä olenko nyt vaan kuin lapsi maan,
joka katoaa kuin hiekka saharaan.
En mitään aikaan saa,
on kaikki hataraa ja pilven hattaraa,
suurta unelmaa, joka tuuleen katoaa.

Aika tullut on, jo elon kukinnon
aika luovuttaa, ja ilo kadottaa.
Suuren kiven taa, en pääse
piiloon vaan.
Tää tuska musertaa, ja arvet avaa taas.
Jäljet eilisen, lyö muiston tuskaisen
päin naisen kasvojen,
kuin surun kuiskaten.

Tuuli ulvoo vaan, ja pakkanen käy läpi maan.
On aika tammikuun,
ja huulirasva suun.
Se tuskin peittyy suudelmiin,
vaan jäätyy unelmiin,
jotka kaikki muskataan,
kerta kerran jälkeen uudestaan.

Mä olen huono niin, se mulle kerrottiin.
Aivoihin taottiin, se sanoin julmin niin.
Aikaan helmikuun, mä toivon , että
tuun paikkaan jonnekin,
jonka joskus kadotin.
Luo onnen tunteen sen,
mitä löydä en, kun täällä palelen.