Sydämeni kuin lintu
on,
sen lämpö lentää
varoen alla
auringon.
Näetkö sisäisen
kolibrini
se jälleen ilmassa
irti on.
Tunnen kukkien
huumaavan tuoksun.
Meden houkutuksen,
ja vereni kuohuvan
juoksun.
Niin tunteiden meri
se aivan liian
oikukas on.
Vielä minä yllättyn
päivä päivän
jälkeen
aina uudelleen.
Kuinka minä taas
yllättäen
tunnen sisälläni
taakan
rakkauden. Silti se
tunne
ei saa enää
raiteiltani minua.
Minulla on sisälläni
vanhan
tammen
viisaus,hiuksillani
ruskan väri
vaahteran puna kupari.
Minä imen voimani
vielä
viimeisestäkin
auringon säteestä.
Illan tullen juon maljan
unohduksen lähteestä,
että öisin pystyisin nukkumaan
ilman rakkauden antajaa.
Ilman yhteisen arjen jakajaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti