Musta mies Mannerheimiksi
elokuvaan valitaan. Suomen kansa
herneitä kantaa nenässään.
Ehkä sille hymyilen,
saatan ironisesti naurahtaa.
Kuinka ahkeria joskus
ollaan me Mannerheimin naiset.
Naiset perhetyössä,
me sielut ruvella,
lapsiperheiden takia töitä
tehdään.
Minä Mannerheimin kuolleelle
suvulle, tänään niiasin.
Vielä silmissäni vanha suola
kirveltää.
Mummoni hän pidin nainen
jonka tiesin, Lottana rintamalla
ahkeroi. Nyt kunniaksi isänmaan,
ja sankareiden sen kirjoitan
tämän runoni pienen arkisen.
Ukkini koskaan kertonut ei,
mistä niin monta mitalia
sodassa hän sai.
Sodan jälkeen hän oli
mies maan hiljaisin.
Maailmaan ääntä vain loi
kauniin viulun sävelin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti