Pienellä
pientareella kukkii
piharatamo,
niin pieni, ja
kiinnostava
lapsen silmin.
Pienenä
minä leikin niillä,
vielä
joskus näen maailman
niin
kuin silloin.
Kameran
kanssa yksinäisin
illoin,
ainut ystävä mikä
ei
ole hylännyt viellä.
Kamera,
ja minä käsikkäin
kävelemme
elämän tiellä.
Nyt
on se hetki, kun sanat
kietoutuvat
mykkyyden
kaapuun.
Hiljaisuus, on
mykkääkin
mykempi,
tylsyys
virtaa veren mukana
täyttäen
sydämen kammiot.
Ei
mitään lohduttavaa
kaiken
empatien on
sulkenut
lauseen sisään piste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti