Valon kansan tytär

Sinä sateessa minulle keräsit
kukkia korillisen.
Minä nauroin niin, silmäni kyyneliin.
Olit keskikesän menninkäinen,
minä päivänsäde tytär auringon.
Ei voi menninkäinen pitkään
näyttää prinssiltä, silmissä keijukaisen
Niin pimeässä asuu hän,
ei siellä valon kansan tytär voi asustaa.
Niin tuhansin klisein se täytyy elää,
kunnes sen sydämellään ymmärtää.

Minä sinun hoivaan tukehtuisin
itseni hautaan pian surisin.
Et voi koskaan matkata hiusteni kastanjaan,
kun on mennyt päivät ensi huuman.
Tunnen sisälläni sen auringon lämmön,
sen vetävän kaipuun, kesän polttavan kuuman.