Historian
havinaa,
runojen
routaista polkua
tanssia öisin saa, kuu, tähdet,
ja äiti maa.
Tiukassa
otteessa kantaa
taivaan kaari Otavaa,
sitä
jota runoilijat rakastaa.
Routaisesta
maasta,
ylös
aamu ponnistaa,
runoon
luo oudon sävelen.
Puoli
yötä olin sankareiden
salaisilla
merillä,
unen
ulapan ulottumattomissa.
Unessa
seilasin:
seitsemän
meren halki,
Suomi
on öinen jäinen maa.
Kirjoitan
maastani laulun,
runon
rustaan,
pimeistä
öistä,
loputtomista
rakkauden täyttämistä töistä.
Sillä
minä olen sellainen,
ihollani
tunnen maailman
tuulien
tuiverruksen.
Huominen
on kohta eilinen,’
ja
tämä päivä tuskan huuto
peili
eilisen,
se
kuvastaa suomen kansaa
talviunta
nukkuvaa.
Sinä
satutat taas minua,
vain
olemalla olemassa.
Tärkeintä
maailmassa on rakkaus,
sen
rakastava kipu.
Raitio vaunun tungoksessa.sinä
hymyilit
minulle pohjatonta hymyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti