Kaipaus

Kevään hiipiessä hiljalleen,
kaikki pimeimmät varjot
valon kasvavan myötä 
pois kauas pakenee.

Kaipaus saartaa taas
sydämen, kirjailijan
yksinäisen.
Yöllä usein unta näen,
olen pieni osa avaruutta,
minä vapaana lennän
ennen aamu kuutta.

Usva yön saartaa
pienen sydämen,
jokin tylsä tyhjyys sisälleni
kasvaa, lämmön tunne
kauas loittonee.

Yölle tunnustan kaikki
toiveeni, ei se lohdutusta
koskaan aamun rantaan
luokseni tuo.
Sydämeni yksinäisyys,
se on pohjaton hyllyvä suo.

Aamu jälleen tuo
huulilleni sanat kevyet,
tai raskaat kumaraan painavat.
Niin me kirjailijat olemme
orjia kiduttavien sanojen.
Minä jälleen kirjoitan
tarinan lohduttavan.