Joskus öisin
revontulten aikaan
minä öisin valvon,
luotan luonnon omaan
taikaan.
Olen silloin hetken
poissa
minä minä maasta,
ei ole ihmisellä
aikaa
kuunnella toista.
Yksinäisyys
peitoksi
öisin pimeyden
keskellä
sielui ylle
laskeutuu.
Ei silloin silloin
silmissäni tähdet
loista.
Kuu on jossain
kaukaa
poissa ovat
lohduttavat
planeetat, itkuun
vääntyy
joskus
yksinäisyydestä suu.
Huoneessani onni
voisi olla
läsnä, rakkaudesta
kasvaa voisi sielun
saarnipuu.
Sinä siellä minä
täällä
seison järven
jäällä.
Kamera on kädessäni,
olen aivan yksin,
tärisen, ja palelen
tässä.
Lapsen lailla onni
ehkä
vielä on sisälläni
jossain syvällä
piilossa.
Tunteitani
kuuntelen,
kuun kuiskauksia,
revontulten suhinaa,
avaruuden kohinaa
Saturnuksen ääniä.
Kunnes tulee aivan
liian kylmä,
silloin
minä sisään
lähden,
enkä enää itke
yksinäisyyttä,
enkä rakkauden
tähden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti