Minä olen kuin vuosien sileäksi
hioma kivi.
Olen ylpeä juuristani, nyt
Suomalainen ,halausta vailla
oleva horjuvanainen.
Yönsinessä nyt sävelmelankolinen
kaipuutaan soi.
Sisälläni luo värinää vain soitto
kitaran niin murheellinen.
Yksinäisyys se on kuin ruskaan
puhkeava syys,
kaiken allensa voi peittää se
tukahduttava yksinäisyys.
Valot jälleen syttyvät kaduille
pimeille, minä
yksin kuljen , tänne syysunelmiini
jälleen jäin.
Päivät ilman sinua, on kuin
tyhjiöitä keskellä viikkojen.
Liian usein kuulin suustasi sanat,
lupaukset rakkauden.
Niitä koskaan et pysty pitämään,
minä katulampun alle
aina yksin jään sinua kaipaamaan.
Se kaipaus kaarisillan osaa
rakentaa, voin saavuttaa
yksin huipun vuoren mustan noen
sotkeman.
Sinun silmissäsi näen, sen miehen
heikon, joka
ei voi koskaan pitää sanojaan.
Sinä tulet menet
milloin haluat, samaa tyhjää
sieluasi kuin luuta kaluat.
Sitä mitä et voi koskaan saada,
sitä aina haluat.
Märkään asfalttiin ei ajan jälki
jää, lehdet puiden
ne ylleni tuuleen leviää. Syksyn
kylmät kyyneleet,
ne helminauhoiksi kaulalleni niin
tahtoisin.
Kuiskaan tuuleen, voinko olla
ystäväsi,
anna minulle vahvakäsi lämpimin.
Minä sinua niin kauan rakastin,
niin kauan luokseni odotin.
Yönsinessä nyt sävelmelankolinen
kaipuutaan soi.
Sisälläni luo värinää vain soitto
kitaran niin murheellinen.
Yksinäisyys se on kuin ruskaan
puhkeava syys,
kaiken allensa voi peittää se
tukahduttava yksinäisyys.
@ tanninen satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti