Yksinäisyys se on kuin ruskaan puhkeava syys

Minä olen kuin vuosien sileäksi hioma kivi.

Olen ylpeä juuristani, nyt Suomalainen ,halausta vailla

oleva horjuvanainen.

Yönsinessä nyt sävelmelankolinen kaipuutaan soi.

Sisälläni luo värinää vain soitto kitaran niin murheellinen.

Yksinäisyys se on kuin ruskaan puhkeava syys,

kaiken allensa voi peittää se tukahduttava yksinäisyys.

Valot jälleen syttyvät kaduille pimeille, minä

yksin kuljen , tänne syysunelmiini jälleen jäin.

Päivät ilman sinua, on kuin tyhjiöitä keskellä viikkojen.

Liian usein kuulin suustasi sanat, lupaukset rakkauden.

Niitä koskaan et pysty pitämään, minä katulampun alle

aina yksin jään sinua kaipaamaan.

Se kaipaus kaarisillan osaa rakentaa, voin saavuttaa

yksin huipun vuoren mustan noen sotkeman.

Sinun silmissäsi näen, sen miehen heikon, joka

ei voi koskaan pitää sanojaan. Sinä tulet menet

milloin haluat, samaa tyhjää sieluasi kuin luuta kaluat.

Sitä mitä et voi koskaan saada, sitä aina haluat.

Märkään asfalttiin ei ajan jälki jää, lehdet puiden

ne ylleni tuuleen leviää. Syksyn kylmät kyyneleet,

ne helminauhoiksi kaulalleni niin tahtoisin.

Kuiskaan tuuleen, voinko olla ystäväsi,

anna minulle vahvakäsi lämpimin.

Minä sinua niin kauan rakastin, niin kauan luokseni odotin.

Yönsinessä nyt sävelmelankolinen kaipuutaan soi.

Sisälläni luo värinää vain soitto kitaran niin murheellinen.

Yksinäisyys se on kuin ruskaan puhkeava syys,

kaiken allensa voi peittää se tukahduttava yksinäisyys.

@ tanninen satu