Joskus sulkeutuvat ne puheliaammat suutkin.
Varisevat lehdet haapojen, niin hiljainen
on ääni kyynelten. Elin liiankovaa, kuljin
kohti umpikujaa. Jotain arvokasta särkyi
sisälläni, syksynsade niin kuin ratsupiiska
kasvoilleni lyö. Viha rakkaudeksi voi muuttua
milloin vaan, tai toisinpäin kun tunteitamme
täällä edestakaisin kelataan.
Elämä ei minulta mitään kysele, en toivo
suuria, koskaan mitään toiveita en voi kuitenkaan
haudata pois kokonaan.
Syksyn sylissä lämmin halaus, jonka tarkoitusta
en ymmärrä, tai en halua käsittää.
Pienitoive, ilmassa sanoja lausumattomia,
niin kuin höyhen sen ilmaan tuulen mukaan puhallan.
Porttisi edessä minä nöyränä seison,
jos lukisit ajatukseni, päästäisit sisälle sydämeesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti