Minä vetäydyn reviiriin, tämä suljettumaailma,
kirjailijan käy
kaikki aina niin. Laitan riimit riviin, vertaan
kalliota suuriin kiviin.
Soinnut tanssivat, kuin karhut unestaan heräävät, kevään
valonsäteet kiinni kerätään.
Kerran vuodessa vain on kevät, sylissäni. Hän
keväänraivaaja, mies oikukkain,
on aina mielessäni. Sisälläni piilossa asuu, se
kaipaus joka salattuun
rakkauteen keväisin kiedotaan. Kesän yli sisälläni
kannan toivoa paremmasta,
onnesta oikukkaasta unelmoin. Syksyn tullen taas sen
huomata voi,
kuinka yksinäisyys, epätoivonkellot sisälläni kuminoi.
Haaskalinnut ne rämpii suossa, jossa ei yhtään lakkaa
enää olla voi,
epätahtiin sadepisaroidenrytmi veressäni, sisälläni se
soi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti