En tiedä olenko hereillä

Raunioiden takaa nousee taas yksinäinen

pariton kuu. Niin yksinäinen on se hän,

joka rakkautta todistaa saa niin monen ystävän.

Ympärilleen katsoo se ja aistii uuden elämän,

alla taivaankaaren valtavan. Missä olisikaan se

rouva kuu, pallonmuotoinen punahuulinen naurusuu?

Kesä olihan se äsken tässä, mutta kuihtui jo pois.

Lämmin sää, jos se täällä meillä aina olla  vois.

Silloin ei kukaan enää kuumaa teetä koskaan juoda vois.

Minä olen se kesykyyhkynen, parvessani ainut

joka en ole parillinen, nokkimisjärjestyksessä se viimeinen.

En taas tiedä olenko ollut aina hereillä,
vai meninkö joskus nukkumaan.

Se sama väsymys, sisälläni sijaa etsii, minkä jostain

muistoista eilisen, takaisin kuvasti peili eteisen.

Mieleni sen lyhytlento välissä sanojen kliseisten,

siinä onko tie , ja totuus, unelmat eilisen.

Usein yksinäisyys sisälleni kaivaa kuoppaa valtavaa.

Ystävää rinnalleen, kaipaa nainen sanallinen,

silloin kuin lihallisuus jostain vallan kahvasta osaa puristaa.

Outo hypnoottinen tuijotus, sitä kaipaa sisälläni asuva

taivas, sekä rakkauden keinuvamaa.

@ tanninen satu