Pieni
ihminen,liian
vaatimaton
yksinäinen.
Ei
tiedä hän minkä
polun,
tien valitsee, ja
mitä
huominen tuoda voi.
Yksi
elämän pois joi,
toinen
vain lohdutuksen
kaipuuta
musiikiksi loi.
Silloin
soi nuotit murtuneet,
ja
salaa poskelle valuvat
kyyneleet.
Jäi
särkyneen maailman
mullistusten
jalkoihin
joukko
orpojen.
Eivät
nouse enää juhla liput
meidän
lipputankoihin.
Ja
ääni yön soi,
kuin
kaamoksen huilu epävireinen.
Selkärangattomat
maailman he
valtaavat,
kujat lumen täyttämät.
Lumeen
hukkuu tulevaisuuden
Helsinki,
minun mieliala se
on
kuin täysi piironki.
Joensuu
on jossain siellä,
missä
rasismi on
uutisissa
etualalla vielä.
Kahden
viikon päästä,
ehkä
herään ikuiseen
kevääseen,
ei minua enää piestä.
Katson
viererelläni
vaanivaa
viikate miestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti