Minä
laulun laadin, valmiina laulan sen
niinkuin
serenaadin
sen
mitä sinulta silloin vaadin,
pienen
hymyn ehkä karkin, marmeladin.
Teet
sen jälleen, saat naisen nöyrtymään,
ylpeydellä
loistat, vuodet välistämme
poistat.
Silti minä välillemme suojamuurin
rakennan.
Vuodet
mitä ne minulle antoivat, turhuuden
turhuutta
se kaikki on kaipuu, rakkaus
sammuttamaton.
Tuuliajelulla olen
tänään
täällä taas.
Peninkulman
taitan taas kunnes väsynein
jaloin silloin rauha hetken on sydämen maailmassa.
Uupumus
saa silmät harittamaan,
ja
aika konttaa hetken paikallaan.
Kuinka
onnettomien maassa tasapaino
saadaan
hetken pysymään paikallaan.
Sinun
kämmenissäsi olin niin kuin
arvoton
ruusu villin viidakon.
Täällä
jälleen on laakson tuuli routainen,
jossain
muualla versoo viiniköynnös rakkauden.
Hetki
antakaa yksinäisen uinahtaa.
Yöllä
unessa minä näin sen täysikuun
ja
tunsin kurkussani niin kuin
tukehduttavan
luun.
Kuinka
onnellinen voi olla joku jossain
missä
parilliset käyvät käsikkäin.
Kuinka
suuret kämmenet voivat tehdä
muutakin
kuin lyödä sekä tukistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti