Matka ihmistä
pitkin
minuuteen,
omatunnon
soimaukset ruoskivat
toiveet. Joulukuu
sytyttää
tuikkivia valomeriä
pimeyden reunoille.
Filosofia hukkuiko
se
jo maailman
ruostuvien
rattaiden väliin?
Raivosta säälin
kyyneliin
niillä äiti maan
syli
kerta kerran jälkeen
kasteltiin.
Riemun kyyneleet
aika
hyvin piilottaa, ne
aina tuhoaa.
Nynnyjä miehiä
erakon
kaavuissaan
puolustavat
vaarassa olevaa
miehuutta.
Olisin aina ollut
kokonaan
sinun, mutta eivät riittänyt
minun rautalangasta
vääntämäni
sydämet.
Sitä sinulle
kertomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti