Osanottoni ystävän suruun

Äitimaa kehtoa keinuttaa,
isänmaa uhrinsa
kehdosta ottaa.
Se on äidin osa itkeä,
valittaa, kun lapsen
matka kesken jää.
Ei lohduta juuri mikään,
horrokseen putoaa hän.
Tuntee maailman
harson sisässä niukasti elävän.

Tuuditan nyt tuonen viljaa,
pidän päätä sylissäni  mistä
elämänliekki pakeni pois.

Kohta on hautajaiset,
suru sillan rakentaa
yli mustan harsomaisen maan.