Niin aamuun seitsemänteen herättiin.
Pois riisuttiin jo kaikki ulkokultaisuus,
nyt on jälleen armon aamu puhdas uus.
Aamu helisytti tiukujaan,
soitti ensiviuluaan hän.
Minä olin tytär päivänkorennon,
hän poika tuulentuvanmaan.
Me ollaan niitä joita maailma
pitää pilkkamaan.
Aamu vain se seuralaiseni on,
viimeyönä ennen aamunsarastusta
saapui hän. Hän siirtyi luokseni
omasta maailmastaan.
Otin sen lohduttavan tunteen vastaan.
Saan sanat kukkimaan, ne versoavat
lohduttavaa sanomaa.
Ja niin aika jatkaa kulkuaan,
voimiani ajan kanssa mittailen.
Mitkä ovat voimavarani, mitä jaksa en?
Minä sisintäni hiljaa kuuntelen.
@ tanninen satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti