Paha silloin on olla sanaton,
kun sisälläsi polttavat sanat on.
Ne tahtoo ulos päästä väkisin,
sen aamun jos joskus vielä näkisin.
Aamukahvilla kera oman armaan,
hukkumatta mustaan surunkarmaan.
Rakkautta, hulluutta voi kantaa mukanaan.
Siitä eroon ei pääse milloinkaan.
Olen sinussa kiinni, kuin pursuileva villiviini.
Minulle muiden neuvot sinusta,
ne ei kelpaa milloinkaan.
Sinä olet jotain liian hyvää, samalla liianpahaa.
Niin pahapoika, ripaus hyvyyttä sisällään.
Hän runojansa kirjoittaa, ne vain häntä voi lohduttaa.
Niin elämä voi olla melkein pelkkää unelmoimista.
Se kantaa hyvin arjen yli. Vielä sykkii runoilijan
levotonsydän. Se villisti kesäyössä lyödä saa,
kun hän unelmillaan sisintään lämmittää.
@ tanninen satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti