Sisälläni lokkien ääni kiduttaa.
Kesä sisälläni haikeana huilunäänenä soi.
Juhannusviikko, pientareet täynnä
peikkoja, keijukaisia, menninkäisiä.
Kädessäni lujasti puristettuna on
sinun iso karvainen käsi.
Niin luottamusta tuovaa, lämmintä
tunnetta, keskellä luonnonhuomaa.
Minä elän keskellä armottomien kipujen.
Pois todellisuudesta lääkkeiden ansiosta
usein lipuen.
Haaveet elämässä hetken kantavat,
viimeinkin äiti lensi jonnekin kirkkauteen.
Olen edelleenkin kapealla
kirjailijan kivisellä tiellä.
Juhannusmieli ylittää minun
kirjoittavan kynnykseni.
Minne se alkukesä katosi minne meni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti