Kaupungin kattojen yllä
loistaa kalpea kelmeä kuu
Sointulan sisällä tunnelma
tiivistyy Joensuu lyriikkaa
lausuu. Me yhdessä olemme
tai emme joskus nielemme
kyyneleemme. Turhia
toiveita aika attasea salkussa
kantaa, joidenkin harvojen
valittujen laukun avata antaa.
Jossain sisällä Sointulan
soi maailman kaunein ääni,
ja minä tulin sinne tapaamaan
ystävääni. Sanat juoksevat
katsokaa runoilijan suuriin
teksteihin. Minä liian usein
kirjoitan sanoja täysin väärin, silti
saan luotoa melodisen
tanssivan lauseiden atmosfäärin.
En ole moderni, en vanhanaikainen.
Joskus unelmilla leikin
katson läpi vaalean punaisten
lasien, tunnen joskus syyllisyyttä
aivan ilman syyttä.
Miksi karisman kasteessa
minun joskus kastettiin ?
Runoilijoiden joukkoon
iäksi ankkuroitiin. Lyön
sanoja pöytään, kirjoitan lasin
aluselle, silloin kun aika
kutsuu yksinäisiä oluselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti