Olin ruukulla ruinaamassa mettä,
sitä elämän eliksiirin kaltaista vettä.
Olin janon näänyttämä,
niin että halkeilivat huulet,
kun puhalsivat ahavat tuulet.
Aika oli karu, ja oudonlainen,
ja kadulla kulkenut ei laupias
Samarialainen.
Minä olin hän, Suomalainen
nainen, en ollut hunnutettu,
en otsaan merkitty millään lailla.
Kuljin vapaana, Kalevalan,
Suomen mailla.
Ei ollut enää emoni elossa,
ei äitini kulkenut maailman
teillä, ja eikä meillä
naisilla saman kaltaisilla
ollut siipiä kantamassa
kuin hyvillä enkeleillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti