Kaipuun sade alkaa
valua horisontista kello
seitsemän. En enää
kestä tätä,
maailman
lasten ihon ikävää.
Lainehtivat
viljapellot,
siniset kissankellot
jäävät alle suren
sateen.
En ole enää täynnä
odotusta, sieluni
on yhtä suurta
kadotusta.
En enää elämää
vaaleanpunaisten
lasien
takaa nää.
Ne vuodet ovat jo
virranneet ohi, kun
hukuin sinun
unelmiisi.
Se oli joskus vuonna
yksi tai kaksi, kun
kello viisi sai
silmäni
todellisuus aukeamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti