Silloin kuin minä olin siipirikko,
tunsin olevani alhaisin matelija maan.
Hän vahvasti kosketti
minua omalla horjuvalla
rakkaudellaan. Tuskani hetkeksi
posti hän, siitä vuosien jälkeen
kirjoitan nyt iskelmän.
Ehkä kantrimusiikin tahtiin tanssivat
sanani nämä, ne ovat täynnä muistoja,
pursuavat elämää.
Aina olen ollut laakson liljan kaltainen,
liian moni ohitseni kulki jalat horjuen.
Jätti huomaamatta sisältäni sen
vahvan ihmisen. Tänään osaan olla
vahva, tai hetken kulkea maailman poluilla empien.
Koskaan ei kai enää tule se aika
milloin elän rakkaintani lempien.
Silti rinnalleni kaipaan ystävää,
joskus poskelleni kyynel vierähtää,
ehkä silloin kuin kukaan ei sitä nää.
Nyt minä olen niin kuin vanha
värikäs kuivunut ruusu,
joskus peilistä näen harhanäyn,
sen oman kuvan aikaan nuoruuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti