Vaikeat vuodet rakensivat
maailman
ympärille titaanikuoret.
Pahat
päivät puukon iskuin
kalvavat
sisintäin, kipu se
on
jotain mihin sanat eivät riitä.
Rikkinäiset
ihmiset sokeina
maailman
teillä koettavat
taluttaa
toisiaan. Syksy on
täällä
taas, ja vaahteran lehdistä
teen
haudalle seppeleen.
Aina
yksin matkaa teen
kaaos yllättää, kylmää
kosteaa
hämärää.
Jossain
sisälläni se on kirjoittava
ihminen,
alla ajan vibraaton.
Musta
avaruus huutaa
missä
sydämen syrjään tie
ystävälle
on ?
Hetkeen
en puhu huomiseta mitään
olen
tässä nyt, ajan raskaiden
rattaiden
alle alistunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti