Kalman
hajuinen elämä
tuosuu
suo , ja vanha
lahoava
kelo hongisto.
Huohottaa maisema
sykkivää syvää suota on,
ja pitkospuut
vievät
hetteen alkulähteen
luo.
Roihu nuotion
se
tuho kelo puunkin on.
Pesän
teen oksaan
unohduksen
satupuun.
Sanan
sekunnit
liian
nopein syklein
pyrkivät
eteenpäin
minä
yöllä suopöllön
hiiri
nokassa lentävän
kuutamossa
näin.
Avaruus
se kantaa jäätä
harteilla, se on
paikka
revon tulien
ne
syöpyivät jo lapsuudessa
mieli kuvaksi
päähän ihmisen.
Olen
niin kuin sokea
yöperhonen
valoa kohden
lennän
siivet polttaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti