Katuvaloissa
syksyllä hehkuu
katumus,
satu saa onnettoman
lopun.
Pakolla unohdan kaiken
tärkeän,
kiireen sekä hopun.
Mykkäkoulun
priimus on
nurkkaan
ahdistettu, sydän
rikki
revittynä kipu lyö
nauloja
läpi keuhkojen.
Silti
minä hengitän, tätä
syksyn
maatuvaa homeista
ilmaa.
Joku outo persoona
sisälläni
Tuulen viemän
kaltaista
suurta synkkää
elokuvaa
filmaa. Pimeä
taittaa
pois valolta vapaana
kulkevan
kujan, minä tunnen
sisälläni
iskun lujan.
Se
tuntuu kipuna uumaa vasten,
ei
tämä paikka ole turvallinen
elää
lasten. Viellä hetken
syksyn
sylissä viihtyy aamukaste.
Aikaa
on vielä pysyvän roudan
tulla,
sydän sisälläni se
kohmeessa
silti jo on.
Synkkä,
pimeä tie kohtalon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti