Aina kevään tullen me
paskiaiset toisiimme
kuin takiaiset tarrauduttiin.
Kesän yli toistemme
sylissä raahauduttiin.
Sitten , kun syksy saapui
sinä simpukan helmen
lailla kuoreen piilouduit.
Minä maailman laineille
yksin kellumaan jäin
ja ikävän, kaipuun kyyneleet
tulvimaan maailman sai.
Sekosin päivistä tiennyt en
oliko arki vai sunnuntai.
Hukkasin sisältäni onnen
ilosta syntyvän huomisen.
Kovat myrskytuulet ovat
vielä edessä päin, tänään
minä hengähdän välissä
tuulen, ja sylissä sateen.
Toiveita unelmien matkalla ;
pimeys ei saa elävänä haudata
meitä toisiimme kiintyneitä.
Syyskuun kyy naisen nilkan
ympärille kietoutuu.
Peter Pan on sammattanut
sisältään liekin kujeilevan.
Kysymyksiä mielestä
ilmaan nousee taas,
minä illan tullen yksin
huoneessa kuljen.
Kesän lämmön muistojen
arkkuun suljen.
Sytytän kynttilään liekin
sen varjot seinille lepattaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti