Ilo istuu surun sylissä,
harmaat, pimeät päivät ne
kuuluvat
minulle.
Vieraat kasvot
kelmeät katseet
taivasta
syleilevät saasteet.
Kuljen läpi pimeyden suuntaa
etsien,
harhaillen.
Yön tullen unta palvon,
unettomuuden
vallan alla
liikaa
valvon.
Unenvarjot ovat punaista samettia.
Malttamaton
maailma,
muistanko vielä,
kuinka tunteillani voi
leikkiä ?
Loukata luottavaista mieltä,
pois tasapainon,
sekä rauhantieltä.
Olen oppinut kuuntelemisen
taidon,
oppinut puhumaan kuuroille korville.
Oppinut
olemaan kynnysmatto,
eteisen oven edessä.
Suuret
surunsaappaat,
jättävät likaiset jäljet.
Ehkä routa porsaan
kotiin tuo,
johtaa kynnysmaton luo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti